Ylämäki alamäki

Mun on pitäny kirjottaa. Ja taas kasaantuu, enkä jaksa enää kirjottaa kaikkee. No ihan sama. Nyt kumminkin jaksoin tulla tänne asti päivittämään kuulumisia.

Oon pohtinu yliannostusta, ja ollu ihan näin lähellä. Oon siis ollu jo siinä vaiheessa et oon istunu pilleripaketin kanssa ja pohtinu et rupeisinko poksuttelemaan niitä irti liuskoista. En oo kumminkaan sen pitemmälle menny, yhen pillerin vaan söin. En oikeen nähny mieltä siinä et joudun taas käymään saman, hävettävän, rundin läpi kun juon lääkehiilet ja joudun EKG:hen, joudun kertoo läheisille (kun en haluu salata) mitä oon tehny, vaik viime kerralla jo lupasin ettei tää enää toistu. Niimpä oon jääny sängynpohjalle. Kävin kerran terveyskeskuspäivystyksessä, menin tosi tosi masentuneena. Kerroin tilanteeni virkailijalle tiskillä tosi tasapaksulla äänellä, sanoin etten oo varma et kantsiks ees tulla ja etten jaksais oottaa lääkäriä taas paria kolmea tuntia. Eipä ne ottanu osastolle kun sanoin etten haluis jäädä kun en haluu et ne pumppaa mut täyteen lääkkeitä. (Vähän ironista koska mähän olin itte täyttämässä itteni just lääkkeillä.)

Seuraavana päivänä olin taas ottamassa yliannostusta, ja menossa taas päivystykseen, mut en sit jaksanu lähtee ja lopulta en jaksanu ajatella mitään niin heitin melatoniinin poskeen ja menin nukkumaan. Viime viikolla en käyny koulussa kun maanantaina. Niin ja tona iltana tuli joku traumatakauman tapanen. Se oli se päivä kun vietin koko päivän sängyssä maaten ja voiden huonosti, ajatellen kuinka huonosti kaikki on. Mua ei yksinkertasesti kiinnostanu mikään. Ja kun illemmalla J tuli käymään mun huoneeseen (en muista enää mitä puhuttiin), mä rupesin itkee ja sit mulle iski se pelko mikä on aina joskus. Läpitunkeva tilanteeseen liittymätön pelko. Sanoin, et mua pelottaa. Makasin siinä lattialla, kun en jaksanu sängyssä maata (rupes sattumaan), ja J silitti mun poskea. Mä olisin halunnu mönkiä sen syliin mutten uskaltanu. J lähti ja mä yritin käydä kommunkoimassa sille etten haluis olla nyt yksin, mut ilmeisesti olin yhtä tehokkaan epäselvä kuin aina muutenkin niin se ei tajunnu et nyt on tällanen tilanne. Vaelsin levottomassa J:n luokse ja takas, itkin paljon ja musta tuntu et se jätti mut oman onnensa nojaan. Se vaan kirjottaa tietokoneella eikä huomaa mua. En tiiä johtuuko tästä vai jostain muusta, mut en oo hajonnu tän jälkeen J:n seurassa. Ja muiden (työntekijöiden) seurassa en hajoo, J on mun turvaihminen.

Tota edellisenä päivänä, joka tais olla maanantai, mä hajosin. Mulla oli ollu ihan helvetin paha olo koko päivän enkä ollu saanu puhuttuu siit vaik olisin halunnu. Ja sit kun J oli lähössä, mua stressas se etten sais ollenkaan puhuttuu niin jotenkin asiat rupes tulemaan mun suusta ulos. Ja sit rupesin itkemään. Se vaan alko, ihan niin kuin lapset alottaa itkemisen melkein kuin hanasta vääntämällä. Se oli aiheesta, kunnon itkua jollon ei pysty olemaan hiljaa ja koko kroppa vapisee. J halas mua ja kysy et mikä on. Ja kun en osannu sanoo, niin se arvas oikein: H:n lähtö. En tajunnukaan et se otti noin koville. Sovittiin siis H:n kanssa ettei pidetä enää yhteyttä, että tää ihmissuhde oli tässä. Mut en ymmärtäny et H on mulle noin tärkee. Niin itkin siinä, ja J ihmetteli ääneen et mikä järki tässä on kun molemmat tykätään toisistamme ja voidaan jo nyt huonosti. Mut en oo selittäny tätä juttuu J:lle kokonaan. H ei pysty olemaan vaan kaveri, ja mä en pysty olemaan mitään enempää. Kumpikaan ei pysty joustaa niin mitä muuta tässä vois tehä? Ollaan puhuttu asiasta tuntikausia eikä kumpikaa tiedä mitä tehä. Voisin kyl viel J:lle avautuu tästä.


Pointti oli nyt kumminkin se et mä oon ihan helvetin uupunu. Mun mielialat pomppii ääripäästä toiseen, jopa mä huomaan sen nyt. Tänään aamulla, siis tosiaan aamulla herättyäni rupesin itkemään, mitä ei tapahdu ikinä. Tiesin et J:lle tarvis kertoo, mut en uskaltanu, vaik se käväskin tässä aamulla. Kävin koulussa selvittää mitä teen opintojen kanssa, ja opo vinkkas et jos joku asia painaa näin pahasti niin kannattaa kertoo. Sanoin kyl et pelkään et mut heitetään ulos täältä.

No iltapäivällä sitten soitin J:lle ja puhuin asiat halki. Sanoin että kävi näin et käytin huumeita ja et meni kans alkoholia ja olin melkosen sekasin. Ja et pelkään et lennän ulos täst asunnosta, mut kerron silläkin uhalla (vaik just eilen illalla mietin et jos joudun ulos niin sit on edessä todellinen itsemurhayritys). Tää vaan paino mua liikaa. Ja että tajusin vasta jälkeenpäin et tää huume yhdistettynä alkoholiin voi olla tappava yhdistelmä, josta tuli sit melkonen huh meinasin just kuolla -olo. J kysy et miten tää vaikuttaa mun asumiseen, mä kysyin et enhän mä lennä ulos, varmasti. J vakuutti etten. Ja arvas muuten et kuka oli tää kaveri jolta näitä aineita sain. Ei sinänsä yllättäny, sain tältä kaverilta kans ymmärtää et J jotain tietää. Sanoin et kaduttaa, ja J käski pysymään kauempana tästä tyypistä etten joudu mukaan näihin piireihin. Kuulemma sinne liittyy kaikkee mitä mun ei tarvii kokee, mikä ei kuulu mun arvomaailmaan. Mä vakuutin puolestani että en jatkossa sählää, tää sai nyt riittää. Ja kyllä muuten helpotti kertoo! J sano et tykkäis siitä et oon rehellinen (jatkossakin), koska muut valehtelee, mikä tavallaan mua naurattaa et ne ajattelee ettei J tiedä ja valehtelee mut oikeesti J tietää :D J on niin paras, se tietää liikaa enkä tiiä millä taikatempuilla se sen tekee.

Mä itkin vähän ja huomasin taas, et täs viikon ajan suunnileen mulla on joka kerta ruvennu tulee verta nenästä kun oon alkanu itkee. Ärsyttävää.

Ja oon siis ajatellu etten haluu sählää enää, ja vaikken ookaan ottamassa yliannostusta, mulla on paljon muuta vaaroja kun itsetuhosena liikun, niin voisin mennä koputtelemaan terveyskeskuksen päivystykseen ja kysellä ottaisko ne mut osastolle. Ois pitäny mennä jo viime viikolla, ois säästyny tältä kokemukselta. Mut tulipahan nyt opittua kantapään kautta, että huumeet ei oo mua varten.

Tavallaan ironista, et saman viikon aikana meinaan ottaa yliannostuksen, ja kumminkin kuolla ihan toiseen asiaan. Huh. En usko enkeleihin, mut nyt mulla oli varmasti semmonen (yli)töissä kun oon vielä täällä. En oo valmis viel lähtemään!