Traumatakauma peruttu tältä päivältä

Tänään meni kaikki ihan mukavasti, kunnes rupes tuntuu ettei tää yks työntekijä kuule mua. Se kyllä kuuntelee mitä puhun ja tajuaa sanat ja lauserankenteet, mut se ei ymmärrä. Ja jos koitan asiasta selittää, se ei myöskään ymmärrä sitä. Tää on tosi turhauttavaa.

Mä en osaa selittää mistä se fiilis tulee, ettei se tajuu. Mut jotenkin se tihkuu läpi sanojen, asioiden, puheen, tekemisten... kaiken läpi, se tunkee vaivihkaa se tunne. Mä luulen et se on sitä, et tää tyyppi ei oo kokenu elämässään isojan ongelmia, siis todella Isoja Ongelmia. Tää saattaa kuulostaa tosi ylimieliseltä, mut koitan kirjottaa miltä tää musta tuntuu. Luulen, et jos ei oo kohdannu Ongelmia itellään (tai sitten ehkä lähipiirissä), niin ei jollain tasolla tajua, puuttuu joku syvempi ymmärrys. En siis tiedä onko täl ihmisellä ollu sen suurempia vaikeuksia elämässään. Luulen ettei.

Lasken itteni siihen "luokkaan" joka on joutunu kohtaamaan isoja ongelmia - en väitä et oisin niistä selvinny, en vielä vähään aikaan. Ne, jotka kohtaa Ongelmia, saa sinnitellessään ja räpiköidessään jonkun uuden, syvemmän näkökulman asioihin, elämään ja ongelmiin. En osaa selittää sitä kovin hyvin, ja sitä onkin tosi vaikee selittää. Sen huomaa etenkin sillon, kun kohtaa tyypin jolta se puuttuu. C oli tällanen. Ja se on tosi vaikeeta jos tää tyyppi on auttaja, koska auttajan tulis kyetä auttamaan, mut jotenkin tän kyvyn puute aiheuttaa hankaluuksia jos autettavalla on se.

Ja ne ei tajuu jos tätä yrittää selittää niille. Se on turhauttavaa, koska sitä ei saa avattua, selitettyä et mikä vaivaa (oon yrittäny, en keksi millä tavalla enää selittäisin kun oon mielestäni kokeillu eri tapoja kertoa asiasta ja auttajat on ottanu ihan ok:sti vastaan vaikka tää kuulostaakin aika syyttävältä).

Mitäpä siihen muuta lisäämään kuin että turhauttavaa. Haluun ite olla joskus auttaja, ja toivon et tää lässytys syvemmästä merkityksestä on jotain mitä oon ongelmistani saanu irti, jotain mitä voin hyödyntää auttaakseni muita. En tiiä mitä tekisin tän työntekijän kaa. Se muuten tarvii kirjaimen, olkoon vaikka G.


Meni siis muuten ihan hyvin kunnes toi rupes vaivaa. Mietin J:n ja G:n eroja, mikä tekee J:stä niin ihanan, mikä G:ssä on erilaista? Keksin ainakin nää

• G sanoo asiat kauheen pitkästi, ja mulla ajatus karkaa muualle enkä saa sanottua väliin mitä ajattelen kunnes aihe on jo kerinny vaihtua
• J lukee jotenkin mun olotiloja paremmin, ehkä kehonkielestä? sillä ajatukset kulkee muutenkin paremmin mun ajatusten kanssa samaa rataa
• G ei kerro itestään oikeestaan mitään, J on tosi avoin
• J koskettaa
• J osaa olla hetkessä läsnä, tarvittaessa kans hiljaa mut läsnä, G tahtoo helposti puuhastella kaikennäköstä eikä pysähdy olemaan tässä ja nyt

Laitoin ruokaa, rupesin puhumaan G:lle kun se kysy et mitä nyt on tapahtunu kun eilen pursusin energiaa. Selitin sukulaisista jotka vaivaa, pintaan hyökkäs suunnaton viha. Oon mun vanhemmille, etenkin isälle todella vihanen, ja jostain syystä se viha on piilossa (multa meni tosi pitkään et ees tajusin olevani vihanen, ihmettelin vaan miks toivoin koko perheelle kuolemaa). Nyt sain näkymän vihaan, ja sitä on ihan valtavasti! Se on patoutunu vuosien mittaan, enpä oo päästäny sitä ulos. (Uskon, et viha on vaarallinen tunne.)

Mulla risteili tunteita, teki mieli itkee ja rupes pelottaa. Meinasin ruveta itkee mut jotenkin se jäi tulematta kun G suhtautu niin... en osaa kuvailla. Eri lailla kuin J. Se puhu eri asioista mitä ajattelin, en tiiä miten J on niin samalla aaltopituudella mut sen huomaa etenkin kun G ei ole.

Kun viha näyttäyty, mua rupes oksentaa ja kipitin äkkiä vessaan kun kurkkuun nous jotain. Mut kuten aiemminkin, en kunnolla oksenna, vaan ylös nousee jonkinlaista vaahtoa. Hämmentävää. Joka tapauksessa mun mielestä oksentaminen tai sen tunne kun mä kohtaan vahvan tunnereaktion, kertoo siitä et mul tunteet on ollu tosi padottuina, ettei niitä oo saanu näyttää, ja että niitä on kertyny aikas paljon. Se on tosi surullista, että tunteet on niin pelottavia ettei niitä uskalla kokea, ja kun alkaa uskaltaa niin voi fyysisesti huonosti. Oon varma et tää menee ohi kun opin tuntemaan tunteita ja huomaan ettei mikään niistä oo vaarallinen.


Musta tuntu siltä et saattais olla traumatakauma tulossa, pelotti siihen malliin plus tää oksentamisjuttu. Sanoin et mua pelottaa, mut tietenkään G ei reagoi niin kuin J vaan niin kuin G. Ei se osannu mun mielestä oikeen ottaa mun tunteita vastaan, ei se kai tajunnu et mitä tarvis tehä ja että tää on jotain traumanpurkautumishässäkkää. Mä puhuin sille ääneen et musta tuntuu et saattaa olla traumatakauma tulossa.

Se meinas mennä pois, mut palas takas. Sit mua rupes ahdistaa niin et jähmetyin enkä pystyny enää puhuu. G ei osannu suhtautuu siihen, se kysy multa kysymyksiä jotka liitty tulevaisuuteen ("meil on tääl töissä kans psykiatrinen sh, oisko hyvä jos sä näkisit sitä?" Ajattelin et nyt heti, vois auttaa, mut G tarkottiki et tässä jossain vaiheessa.)

G sit luuli etten halunnu puhuu, vaik oikeesti en pystyny puhuu. Se on ahdistavaa kun ei pysty kommunikoimaan, ajatus juoksee mut ääntä ei oo eikä suu toimi, vaik asiaa kyllä olis. Ja sit on niin hidas ja todellisuus vähän pyörähtelee ettei ees tajua että joku on esittäny kysymyksen ja hiljasuus sen jälkeen venyy venymistään. Se jätti mut olemaan siihen, vaikka huomas mun jähmettymisen ja puhumattomuuden.

Mua ahdisti se koko tilanne kun se oli niin juntti. Mietin miten eri tavalla se ois menny jos J ois ollu paikalla ja toivoin sitä siihen hetkeen, sanomaan jotain viisasta mitä se aina sanoo ja suojaamaan mua pelottavilta ahdistusmöröiltä käsivarsien taakse. Mut ei. Vetäydyin huoneeseeni, käperryin turvapeiton alle ja nojasin tyynyyn, kuvittelin itteni syliin kuten niin monta kertaa aiemmin. Olin ensin vielä ahdistunut, sitten väsynyt. Kaks tuntia siihen suunnilleen meni. Ja se traumatakaumajuttu jäi tulematta, uskon niin, tai sitten se tuli ja käsiteltiin väärin. Joka tapauksessa se harmittaa, sillä toivon kovasti et näitä tulis, ja et niille pystyis tarjoomaan turvallisen ympäristön tulla. Mut G ei oo tarpeeks turvallinen, se ei halaa eikä tajua.