Ihan helvetinmoinen ahdistus. En tiedä mitä tehdä. Tai tiedän, kertoa, mut miten sekin nyt suhtautuu muhun kun oon tehny jostain niin normaalista asiasta niin ison ongelman..

J on ollu aika kiireinen. Mut kyl se kerkes muakin moikkaa. Mua ärsyttää kun meen ihan sekasin siitä. Joko oon yksin ja levoton, tai sit oon sen seuras ja ahdistun.

Ainakaan tää ei voi jatkuu. Näkee mitä seuraa ku ei pysty puhuu. Mut tää asia on sellanen etten oo ikinä, ikinä puhunu tästä. Vai oonko? Mahdollisesti joskus anonyyminä netissä. Mut en.. en tiedä. Oon jo ihan lääketokkurassa, onneks koska se ahdistus oli sitä luokkaa et oli ihan lähellä etten hakenu keittiöveistä ja viiltäny käsiä auki. En muista en mua ois ahdistanu niin hirveesti.

Mut pelkkä ajatteleminenki et joku tietäis... en pysty kyl todellakaan sanoo ääneen, mä ehkä luetutan sen tekstin jollain. Mulla vaan on sellanen fiilis et sen jälkeen en pysty olemaan paikalla, kattomaan silmiin, puhumaan asiasta vaan häivyn ovesta ulos enkä kehtaa enää näyttäytyä. Miten tää voikaan ahdistaa näin hirveesti?

Tiivistän: puhuttiin terapeutin kaa tää ja viime kerta mun suhteesta J:hin, siitä mihin rooliin se on mulla päätyny ja minkä takia. Terapeutti ehdotti et jos J tulis viel mukaan ja puhuttais yhessä tästä. Puhuin ääneen miks on niin vaikee olla, miksen pärjää yksin ilman turvaihmistä, miks mun pitää suunnitella menot sen mukaan. Kerroin tästä sit illalla J:lle, ja se sano et voi hyvin tulla mukaan, sanon vaan et millon. Sanoin kummalleki vuorollaan et siit tulee varmasti vaikeeta ja et joudun häpee kaikkea. Uskoin J:tä kun se sano ettei mun tarvii hävetä. Jotenkin se hälventää mun häpeetä hyvin, ylipäätänsäkin.

Itkin ihan mahottomasti, sanoin et toinenki asia vaivaa. Ja se on tää seksuaalisuus-itsetyydytys-juttu mistä oon kirjottanu. Se on ollu mulla pinnalla täs parin viime päivän aikana kun oon kirjottanu siitä. Haluun oikeesti apuu, mut tää hävettää niin ettei mitään rajaa. En uskalla puhuu. Ja mitä voisinkaan sanoo? Se et itsetyydytän? Sekö on mun suuri ongelma?

J silitti, oisin halunnu hetkeks syliin, mut mun nenä päätti alottaa vuosisadan verenvuodon niin se jäi sit siihen. Ihan hirvee olo, pyörin tuskassa vessassa. Samaan aikaan itken, oksettaa, henki ei kulje, nenästä valuu verta ja tekee mieli huutaa mut ei kehtaa kun on vieraitaki.

J halas vielä lähtiessään, sanoin sille tästä olosta. Ja totesin samalla ittekseni et jos puhumattomuudesta tulee tällanen olo, niin se ei voi olla pahempaa jos kerron. Pelkään nimittäin kertomista, että siitä seuraa joku vuosisadan ahdistus, mut se ei voi olla pahempaa kuin tää.