Maailma kauneimmillaan, mieli vielä vaiheessa

Nyt on se aika vuodesta kun suurin osa lehdistä on vielä puissa, kun aamut on kirpeän viileitä, kun lehdet hohtaa eri väreissä vihreästä keltaisen kautta punaiseen, kun taivas on sinistäkin sinisempi ja aurinko paistaa kirkkaasti. Näin tänään kuinka ihana ja kaunis maailma on, ja otin pari kuvaa kotimatkalla. Siksi siis tällanen syksyinen piristys. 

Tulossa: terapiakäynti J:n kanssa. Se sano et voi tulla mukaan, kun kerroin et puhuttiin terapeutin kaa tästä turvallinen-aikuinen-kiintymyssuhde -hässäkästä ja et terapeutti mietti et voitas pohtii tätä yhessä J:n kanssa. Oletettavissa ahdistusta, mua ahdistaa jo pelkkä ajatus vaikka tiiänkin et tää tulee auttamaan. Häpeän hirveästi sitä etten pärjää ite vaan tarviin jonkun jonka lahkeessa riippua jos ei muuta niin ainakin henkisesti.

Tosin nyt tulee taukoa terapiaan, koska terapeutti pitää lomaa ja ei löytyny sopivia aikoja siihen ympärille. Oon ollu ajanvarauksessa aika myöhässä liikkeellä koska mulla vaihtuu jakso ja lukkari ei oo ollu ihan selvillä. Eli seuraava terapia kahden viikon päästä. Itse asiassa J taitaa olla sillon töissä, niin otan sen mukaan jos sille vaan käy. Näkee sitten. Hirvittää jo ajatuskin; mä J:n ja terapeutin kanssa samassa huoneessa, ja kummatkin tietää tästä mun kiintymyssuhdejutusta, jota mä häpeen kauheasti. Ja että me vielä puhutaan siitä! Huh huh.

Tuli päivällä sellanen olo et vähänkö mun elämä on siistii! Mä oon vasta 20v mut silti käyny jo yli 2v terapiassa ja tuntuu jo et oon tosi pitkällä koko elämänparannusprosessissa: pidemmällä kuin mitä oisin jos oisin "normaali" siis jos ei ois Ongelmia (mt-ongelmat, traumatisoituminen).

Miten myös sitä minää joka noin vuosi sitten istui terapian jälkeen junaradan varressa ja mietti tosissaan jos menisi radalle toikkaroimaan. Miksei silloinkaan kukaan pysähtynyt kysymään onko kaikki ok? Enkö kertonut terapeutilleni pahasta olosta? Miksi ajattelin asiani olevan liian vähäpätöinen jotta olisin soittanut hätänumeroon? Miksi kaikki ne kerrat kun olen istunut jossain julkisella paikalla nenästä vuotaen verta ja joskus myös itkien, miksi ohikulkijoita eivät pysähdy auttamaan? Ainoastaan kerran muistan erään kysyneen onko kaikki hyvin. Hän oli ulkomaalainen. Mitä tää kertoo suomalaisista (vaikka ei saiskaan yleistää)?

Kysyin J:ltä mua vaivaavan asian: häiritseekö sitä et me ollaan jotenkin samanlaisia? Kuulemma ei oo ees ajatellu sellasta. Mä oon miettiny sitä tässä aika pitkään... tosi pitkään. Taas huomas kuinka hyvin osaan paisuttaa asioita omassa päässäni :D

Koitin tässä illalla pähkäillä (ääneen) J:lle, et miten veisin lääkärille pari hankalaa asiaa. J kysy tietty et mitkä ne on ja asia tyssäs siihen kun musta tuntu liian vaikeelta sanoo ne ääneen. Tosin J tietää ne jo, sanoin senkin. Mut tosiaan ne asiat on tää kiintymyssuhdejuttu ja toinen on seksuaalisuus. Siellä Vastaamossa mistä kysyin anonyymisti, suositteli se traumaterapeutti et ottaisin aiheet esille sekä lääkärillä että terapeutin luona. Mutta mitä voin kertoa? En missään nimessä voi kertoo lääkärille mitään mikä liittyy mitenkään itsetyydytykseen. Hyi. En todellakaan pysty, en voi kertoo kellekään. Vaik haluisinkin, sillä.. miks tästä on niin vaikee kirjottaa? Sillä musta ois hyvä kertoo että tää ahdistaa mua niin helvetisti.. siis itsetyydytys. Lääkärille aika siis keskiviikkona ja G on tulossa mukaan. Jotta kaikki ois hankalaa, niin G ei tiedä näistä asioista (tietenkään). Kirjotin siis paperille lyhyesti, enkä maininnu itsetyydytystä koska muuten seuraa liian suuri ahdistus. Miks mä puhun siitä täällä koko ajan?