Sairaalaan

Olin ihan hirmusen väsyny, joten vaikka olin tehny päätöksen mennä sairaalaan, en jaksanu lähtee sinne heti (päätös synty sillon J:n kanssa puhelimessa puhuessa). Joka tapauksessa halusin mennä kotiin kun olin käyny koululla selvittämässä asioita ja olin puhunu J:n kanssa puhelimessa. Oon ollu osastolla, ja mielelläni menen sinne niin että voin jotain tarpeellista ottaa mukaan. Akuuttina sairaalaan pöllähtämisessä on nimittäin se huono puoli, että yleensä mukana on vaatteet päällään ja mahdollisesti joku laukku jossa ei ole mitään tarpeellista.

Pakkasin mukaan pesuaineita, hius- ja hammasharjan, turvapeiton, vaihtovaatteita sekä päiväkirjan, kännykän ja laturin. Mietin kotona maatessani (taisin nukkua päiväunet), että aika ironista (taas): haluaisin osastolle lepäämään, mutta olen liian uupunut lähteäkseni sinne. Sain itteni kuitenkin ylös kun olin tehnyt valmisteluja osastoa varten, ja pääsin päivystykseen illalla puoli yhdeksän aikaan. Jonoa oli paljon, istuin monta tuntia odottamassa. Olin miettinyt valmiiksi mitä sanoisin, ja että toisin esiin että haluan osastolle, jotta voin selivittää päätäni (mitä haluan), jotta olisin turvassa (etten tee enää vastaavia tyhmiä päihdesähläyksiä itsetuhoisuuttani) ja että lääkitystä voisi pohtia.

Terveyskeskuslääkäri oli ulkomaalainen eikä ymmärtänyt puhetta kovin hyvin. Mutta ymmärsi tarpeeksi hyvin että lähetti psykiatrille. Psykiatri oli jotenkin tutun oloinen, mietin että varmaan ollaan täällä päivsytykessä aiemmin tavattu. Ja ihana tyyppi! Tuli olo, että hän oikeasti kuuntelee ja on myötätuntoinen. Selitin ummet ja lammet yliannostusajatuksista, alkoholi-huume-sähläyksestä sekä H:n lähdöstä. Vastasin kaikkiin kysymyksiin rehellisesti ja kerroin kaikki asiat jotka tulivat mieleen. Lääkäri nosti esille positiivisia asioita, kuten että mulle tuli syyllisyys siitä että otin huumeita ja alkoholia, koska ihan yhtä hyvinhän mulle olis voinu tulla sellanen olo että tää on kiva juttu ja jatkan samalla tavalla. Ja kuulemma tästä kyseisestä huumeesta on vaikee arvioida pitoisuuksia, niin voi helposti tulla yliannostus vaikka ottaiskin saman määrän mitä aiemmin eikä siitä olis tullu ongelmia.

Psykiatri soitti sitten osastolle ja kysyi onko siellä naispaikkoja, kertoi diagnoosini samalla. Ja kun sanoin, etten pidä siitä diagnoosista (epävakaa persoonallisuushäiriö), hän selitti että se on vähän sama juttu kuin sillon kun luu murtuu: keho korjaa murtuneen kohdan paksummaksi kuin mitä se aiemmin on ollut. Päälle muodostuu ikään kuin patti.

Menin eri osastolle missä yleensä olen ollut, koska tämä osasto oli kuulemma täynnä. Kun menimme kansliaan, mietin, että viimeksi tulin tähän huoneeseen käsiraudoissa. Lääkärin ajatukset oli samassa suunnassa, sillä hän sanoi että olen nyt kuulemma huomattavasti paremmassa kunnossa kuin viimeksi kun helmikuussa nähtiin. Silloin tajusin miksi lääkäri oli tuttu: hän oli siinä kun viimeksi osastolla ollessani olin käsiraudoissa, yhtenä ihmisenä puhumassa minulle järkeä. Vähän nolotti, ja myöhemmin mietin että olisinpa tajunnut lääkärille sanoa nyt että se oli mulle tosi tärkeä kokemus saada kokea.

Tavarat katottiin läpi ja mulle näytettiin huone, jossa oli huonekaveri. Kello oli yli puolenyön, sain melatoniinin ja menin nukkumaan. Laitoin vielä viestiä J:lle ja yhdelle toiselle työntekijälle missä olen.

Nukuin tosi huonosti, koska huonekaveri tuhisi ja kuorsasi. Ja varmaan koska ympäristö oli eri ja vähän flunssainen olo edelleen (ollut muutaman päivän). Olin jalkeilla kolmen aikaan, kävin sanomassa etten saa nukuttua ja tungin korvatulpat aivoon asti kun menin takaisin nukkumaan. Unet jäi turhan lyhyiksi kun kasilta herätettiin aamupalalle ja -lääkkeille.

Tapasin omahoitajani ja juteltiin vähän. Nää täällä osastolla oli tullu siihen tulokseen että olen turhan hyvässä kunnossa olla säilytettävänä täällä, mitä pelkäsin edellisenä päivänä päivystyksessä ettei mua edes huolittais sisään. Petyin, mutta rupesin sitten ajattelemaan että ehkä olen liian huonossa kunnossa ja tsemppasin itseäni päivän mittaan pärjäämään kotona. Kirjoitin päiväkirjaa pitkään ja pohdin, löysin siinä että mitä elämältäni haluan ja miten suhtautuisin uuteen kämppikseeni ja päihteisiin. Tapasin lääkäriä iltapäivällä, sielläkin oltiin sitä mieltä että ulos osastolle kun ei ole itsemurha-ajatuksia enää. Tääkin lääkäri oli kiva, oon mahollisesti tavannu aiemminkin, osasi asiansa ja kuunteli mua. Keskusteltiin Ketipinorista, kerroin huolistani sen suhteen että mitä pitkäaikainen käyttö aiheuttaa, ja että sen aiheuttama tokkura ahdistaa ym. Lääkäri vastas kysymyksiin, ja mun olotila helpotti kun sain sanottua ääneen mikä siinä painaa. Neuvoteltiin, ja päädyttiin siihen että alotan Ketipinorin uudelleen, niin että illalla menee 19.30 25mg + 22.00 75mg. Kuulemma tasaa mielialoja, jotka mulla epävakaana vaihtelee. Puhuttiin kans siitä diagnoosista, ja musta tuntuu et hyväksyin sen nyt vähän enemmän. Kuulemma nuoruusiässä epävakaus oireilee eniten, ja ajan myötä helpottaa.

Sain tavarani ja puhuttiin vielä huonekaverin kanssa vähän. Oltiin saatu hyvät keskustelut osastohoidon epäkohdista, siitä miten lähinnä annetaan lääkkeitä eikä keskusteluapua ja kuinka vaikeaa hoitoon on päästä vaikka tahtoa ja ongelmia riittäisi. Toivotettiin tsemppiä toisillemme ja lähdin kotiin positiivisella mielellä.

Koin taas sellasen uudelleensyntymiskokemuksen, mikä usein liittyy osastolta lähtemiseen. Tuntu, että tiedän mitä haluan, ja muistin taas että oma hyvinvointi on kaikkein tärkeintä. Sain osastolla aikaa ajatella, ja tuntuukin että ajatukset järjestyi, vaikka lepo jäi ainakin nukkumisen osalta vähän vähemmälle. Nukuin kylläkin kahdet päiväunet.

Eli vaikka hoitajilta (tai lähinnä mun omahoitajalta) tuli selkeästi rivien välistä mitä sä taas tänne turhaan osastolle juokset kun mielialat vähän pomppii, niin mä koin tän osastoreissun hyödyllisenä. Nyt mulla on lääkityskin katottu niin että uskon mielialan tasaantuvan ja suhtaudun positiivisesti tulevaisuuteen. Ja nyt oon saanu kouluasiatkin järjestykseen, ainakin tiedän mitä tehdä. Jatkan opiskelua enkä mene esim. päiväsairaalaan niin kuin yöllisen lääkärin kanssa yhdeksi vaihtoehdoksi mietittiin. Kevennettiin opintoja reippaasti ja koitan selviytyä tästä pienemmästä työmäärästä, ja se ylläpitää mulla päivärytmiä.

Kerron J:lle mun seikkailuista kunhan se tulis paikalle. Tiedän et se on töissä, mut näillä on ilmeisesti taas väkeä poissa koska J alotti aiemmin (just pari päivää sitten selitti mulle et koittaa saada ylitunteja pois kun ei periaatteessa sais tehä ylitöitä).

Nukuin muuten viime yön Ketipinoreilla pitkästä aikaa, ja eron kyllä huomaa! Nukuin kevyesti kellon ympäri, ei ollut ongelmaa nukahtaa uudelleen vaikka herätettiin ja herätys soi. Yleensä nukun aamuisin kevyemmin, eli saatan jäädä hereille jos herään ennen herätystä vaikka väsyttäiskin. Ja torkuttamisessakaan ei ollu ongelmaa, vaati ainoostaan töitä saada ittensä lopulta hereille ja ylös sängystä. Ja nyt illalla väsyttää, oikeestaan koko päivän on väsyttäny. Uskon että väsymys helpottaa tästä kun kroppa taas tottuu Ketipinoriin. Tavallaan harmittaa että piti alottaa uudelleen, enkä sitä mielelläni teekään, koska oon just päässy vierotusoireista yli. Mutta näin on varmasti paras, vaikka en tästä tykkääkään. Tarviin mielialantasausta, halusin tai en, ja Ketipinor on siihen kuulemma hyvä.