(Sun) syli on mua varten

Ja taas on tapahtunut paljon! :D

Kerroin viimeks siitä et kysyn iteltäni yhen kysymyksen. Oon tehny sitä, ja joka ilta voin tyytyväisenä mennä nukkumaan. Se on hieno tunne, ajatella että on päivän aikana tehny asiat niin kuin haluaa eikä niin miten on helppoa.

Perjantaina oli hyvä terapia. Puhuin taas puhumasta päästyäni. Kerroin siitä roolista mikä mun elämässä kulkee mukana, se huoltaja tai turvallinen aikuinen tai mikä onkaan. Se oli vaikee pala kertoo, mut onnistuin ja oon ylpee siitä! Kattelin muutenkin sitä ongelmalistaa minkä tein aiemmalla kerralla. Rupesin miettii et nää kaikki punoutuu kahteen tai kolmeen perusongelmaan, ja halusin ottaa listan mukaan kotiin pohdittavaks.

Loppupuolella terapeutti sano kun päädyttiin pohtii et miks seksuaalisuus on niin vaikee asia mulle. Se sano et ehkä se mun perheessä sattunu tapaus on vaikuttanu muhun (ja sen takia siis en pysty ees puhuu siitä). Mä "katosin" siitä melko pian (dissosiaatio), sillä se aihe rupes ahdistaa. Tunsin itteni likaseks, koska itsetyydytys (tekee aina likaseks kun sitä ajatteleeki!). Tuijotin pöydänreunaa ihan mun edessä ja katosin pikkuhiljaa. Mua ahdisti. Terapeutti tajus sen vasta vähän myöhemmin. Tajusin ite et olisin voinu sanoo siinä jotain, sillon kun terapeutti puhu pitkää lausetta ja mä ahdistuin joka sanasta, että nyt ahdistaa. Siit tuli sit kunnon dissosiaatio-olo, mä sanoin älä kato mua, mä tiedän jo et oon likanen. En pystyny kattomaan terapeuttia päinkään, musta tuntu et oon niin paha ja likanen ja sitä vaan pahens se et terapeutti katto mua. Musta se jotenkin korosti sitä, ihan kuin terapeutti ois katseellaan syyttäny mua ja nähny kuinka likanen oon. Olin kans ihan varma et nyt on alkuvuosi, ehkä helmikuu, sellanen aurinkoinen ja kirkas helmikuinen päivä jollon on paksusti lunta ja vielä kovat pakkaset. Sanoin siitäkin ja terapeutti sano et nyt on ihan syksy.
"Haluutko vaikka kattoo ikkunasta ulos et siel on ihan syyskuun päivä?"
"Ei oo reiluu et koko maailma on sun puolella."

Terapeutti varmisteli et oon suht kunnossa et selviän ulkomaailmassa ennen kun päästi mut lähtemään. Mua itteenikin rupes pelottaa et mun todellisuus hajoo, koska se oli aika pelottavaa et vaikka tiesin järjellä et on syksy, olin ihan varma et on kevättalvi. Hassua.

Kesti kumminkin muutama tunti ennen kun pääsin siitä olosta lopulta. Oli jääny turvaton olo siellä terapian lopuks. Muistin just et mä sanoin siitäki terapiassa. Se kysy onks jotai mikä siihen auttaa, mitä se vois tehä. Sylihän siihen auttaa, se on mulle yhtä kuin turva. Tuli mieleen sanoo joo, ota mut syliin mut terapeutti ei todellakaan oo tarpeeks turvallinen ihminen, niin en tainnu sanoo mitään.

Kotona olin lähössä viikonloppurientoihin ja odottelin et J tulis kotiin, nii voisin pyytää siltä halin koska olin ollu niin reipas ja selvinny terapianjälkeisestä olostakin. J tuliki sit vasta kymmenen minsaa ennen kuin mun ois pitäny lähtee, ja mul oli yks asia jääny tekemättä niin se stressas, niin tästä yhteisvaikutuksesta sit mun olotila romahti ja piilouduin vessaan jossa rupesin sit itkemään. Se et aika J:n kanssa oli niin lyhyt yhdistettynä siihen et stressas sai aikaan jonkinlaisen olotilan kaaoksen. Plus sitten se, et kun nään J:n, niin mun paha olo purkautuu helposti ulos (esim. itkemällä). Jännä miten se menee ihan niin kuin pikkulapsilla; nehän saattaa olla vaik päiväkodissa hienosti, ja kun ne näkee vanhempansa niin ne rupee itkemään ja riehumaan päivän mittaan kertynyttä pahaa oloa.

Jäin sit sängylleni itkemään, J tuli sinne jonkun ajan päästä ja kysy voiko auttaa mua jotenkin lähtemisessä. Mä selitin siitä stressaavasta asiasta vaikka se oli ihan pikkujuttu eikä ollu kuin osasyyllisenä tähän. Heitinki jo aiemmin J:lle vitsillä et miten aina kun sä oot täällä niin mä voin huonosti. Puhuttiin jotain, tai siis lähinnä J puhu ja mä olin vaikeena. Halusin niin kovasti pyytää halin ennen kun lähen, mut se tuntu liian vaikeelta sanoo. Tai itse asiassa se toive oli jo muuttunu syliks koska itkin ja oltiin siinä sopivasti mun sängyllä istumassa. Ja syli on paljon vaikeempi sanoo kuin hali, mut halin taas vois käsittää väärin koska halusin nimenomaan syliin enkä tasa-arvoista halia. Enkä kumminkaan suostunu lähtee ilman et oisin sanonu mitään.

J kysy et onks jotai mitä se voi tehä.
Mä: "Yks toive."
J: "Mitä vaan."
Mä: "Mut en mä uskalla sanoo sitä.."
Vuorotellen itkin ja käperryin mun tyynylle, sit nousin taas ylös kun en oikeen tienny mitä tekisin mut en kestäny oikeen ollakaan. Mietin kans et jos ryömisin J:n syliin mut en kehdannu. Tää tuntu hirmu henkilökohtaselta asialta sanoa, niin henkilökohtaselta et psyyke menis vereslihalle.

"Mihin se liittyy? Liittyyks se ihmisiin vai asioihin? Muhun vai johonkin toiseen työntekijään? Täällä vai jossain muualla?"
"Suhun."
"Onks se kuinka iso asia?"
"Tosi iso. Isoin."
Onneks J on joskus meedio ja arvas oikein.
"Oisko iso halaus?"
"Voi sen niinkin sanoo."
Musta oli niin ihana se pieni hetki kun J järjesteli tyynyt ja repun pois siitä meiän välistä ja siirty lähemmäs. Ja sit se kieto kätensä mun ympärille. Mä oon aina luullu, et tätä tapahtuu vaan mun kuvitelmissa, haaveissa joihin iltasin itteni oon nukuttanu jo joskus vuosia sitten. Mut siinä se hetki oli: ihana ihminen jonka kädet oli mun ympärillä. Musta on myös kauheen ihanaa kun tunnen J:n hiukset kun se nojaa muhun. Tai mä siihen.

Tää on ehkä maailman paras tunne. Musta tuntuu niin kuin mä korjautuisin sisältäpäin, tää on balsamia haavoille. Jotain mitä ei voi kuvaillakaan, parasta mitä voi tuntea.

Mut samalla se on kamalan pelottavaa. Kosketus ja läheisyys. Mä vähän hyperventiloin. J silitti mun selkää, se oli olemassa vaan mulle. Ja se sano et mä tärisin, vaik mä luulin etten tärissy. Sanoin sit jotain J:lle että et tiedäkään kuinka pelottavaa tää voi olla. Se viel lopuks pyyhkäs pari karannutta hiussuortuvaa mun korvan taakse. Noinkin pieni asia on niin iso mulle!


Oon eläny noilla hetkillä monta päivää. Tänään terapiassa ajattelin et ois hyvä jatkaa aiheesta J ja muista samaan rooliin päätyneistä ihmisistä. Kerroin sit takellellen mitä tapahtu, ja se oli vaikeeta mut sain sanottuu ääneen mitä olisin halunnu J:ltä pyytää. Ja kömmähtelin mun tarinassa niin paljon et se lopulta lopahti siihen, niin terapeutti koitti auttaa mua sanomaan asiat ääneen, vaik se tais arvaa jo: mitä sitten tapahtu? Mitä J sano tai teki sulle? Ja kun en saanu sanottuu, se kysy: koppasko J sut sitten syliin?

Mä sanoin joo ja tuijotin visusti paperia johon piirsin epämäärästä geometristä kuvioo. Kerroin et mua hävettää tää ihan kamalasti, ja kun asia oli selvinny ja terapeutti kysy et mikä tässä on näin häpeällistä, mä yhtäkkiä näin koko tilanteen jonkun ulkopuolisen silmin: kuinka tavallaan koomista tää onkaan! Mä kannan valtavaa häpeän ja muiden tunteiden taakkaa asioista, joita ei tarvis hävetä, mutta mä en tiedä sitä. Ja terapeutti tietää, ja se koettaa saada mut kans ymmärtämään sen. Mitään ongelmaahan ei oo, mä kannan silti ylimäärästä painolastia. Jotenkin tosi hassua :D

Musta tuntu paljon kaikelta. Mun teki mieli alkaa itkee, mut miks, sillä eihän mul oo mitään surtavaa. Teki mieli kans heitellä tavaroita, mut miks, koska eihän mua suututa eikä oo mitään aihetta olla vihanen. Mussa viivähteli näin eri tunteita, niitä tuli ja meni ja ahdistus oli. Ja sit alko vähän helpottaa, etenkin kun olin vastannu kysymykseen et pitäis olla iso ja aikuinen ja pärjätä ja korkeintaan jossain seurustelusuhteessa.... ja kun terapeutti sano et tää on just sitä mitä tarviin. Sekin myöns et mä tarviis syliaikaa! Että tää on sitä korjaavaa juttua. Mua helpotti, ja samalla tuntu oudolta et olin puhunu näin henkilökohtasesta, ehkä henkilökohtasimmasta asiasta.

Loppupäivä meni tosi hyvissä fiiliksissä sillä olin saanu puhuttua vaikeista asioita ja oon tosi tyytyväinen itteeni. Tää on sitä mitä terapia on, tai siis millaseks se kuvitellaan: vaikeitten asioitten kohtaamista, niistä puhumista vaikka ja koska se on hankalaa.


Ja rupesin taas haaveilemaan (tai oikeemmin sanottuna en oo koskaan lopettanukaan) sylistä ja muihin siihen liittyvistä asioista. Musta ois niin ihanaa jos voisin hautaa pääni syliin, tai et mua pidettäis tiukasti syliotteessa (sellasessa missä estetään riehumasta). Tai et voisin kattoo telkkarii sylissä. Tai et mut herätettäis silitykseen...