Mitä tahansa teenkin, kysyn itseltäni yhden kysymyksen

Mulla oli maanantain vaikeuksia syömisen kanssa. Väänsin itteni kanssa pitkään, en oo pitkään aikaan joutunu tekee niin. Mulla meni n. tunti siihen et otin ruuan jääkaapista, laitoin lautaselle, lämmitin mikrossa ja söin sen. En halunnu syödä, se jää nielemisestä kiinni, se on vaikeeta. Ja väänsin itteni kanssa että mun täytyy nyt syödä että jaksan vs. en halua syödä. J seuras mun taistelua aluks, itkemisekshän se vähän meni mut onneks se ei nähny sitä. Tulee niin ristiriitanen olo: toisaalta haluisin kauheesti et J lohduttais, toisaalta oonko sit huomiohuora kun itken (osittain) sen takii et lohdutettais.

Lopulta en halunnu antaa periks ja syödä (vaik mitä periks antamista siinä on?) ja olin varma et J ja yks toinen työntekijä juonii jotain mun seläntakana.


Varasin terapeutille uuden ajan alkuviikkoon, ajatuksena mennä puhumaan josko vois käydä kahdesti viikossa. Mietin pitkään sitä että varaisinko sen ajan vai en, kun se oli niin hankalasti. Päätin  kumminkin varata, koska jos pääsisin käymään kahesti viikossa, voisin alottaa sen saman tien enkä "heittää hukkaan" tätä viikkoa. Niimpä varasin ajan ja menin terapiaan, tosin tulin n. 20 minuttia myöhässä (taas), mikä ei ollu mun syytä mutta harmitti silti.

Listasin pe-ma mun tunteita, aina kun huomasin tunteen niin kirjotin sen paperille ja kuinka voimakas se on (asteikolla 1-10). Aika paljon ehti mahtua yhteen päivään.. rupesin miettimään et ei voi olla todellista, ehkä tää epävakaa on sittenkin se mun diagnoosi.

Puhuin terapiassa asiaa. Listasin paperille asiat mistä haluisin puhua. Niihin kuulu mm. isä, J + muut samassa roolissa olevat ihmiset, syöminen, seksuaalisuus, itsetunto, vaikeat sosiaaliset tilanteet, itsetuhoiset ajatukset, tunnevuoristorata. Terapeutti kysy että mistä puhutaan. Huomasin et se toimi eri tavalla, se ei ois aiemmin kysyny näin. Hyvä. Sanoin et jompikumpi eka. Kaikki kumminkin tuntuu olevan tosi ajankohtasia, häiritsevän just nyt niin en malttais keskittyy mihinkään tiettyyn.

Ajattelin et eka mainitsen yhestä mua viime päivinä häirinneestä jutusta, mut puhuttiinkin siitä sit koko loppu aika. Mä luulen että mulla on jotain pieniä harhoja. Joskus kirjotin blogiin, ehkä vuos sitten, kun olin käyny terveyskeskuspäivystyksessä kuinka odotellessani musta näytti ihan siltä et mun laukku hengittää. Tää on samantapasta. Asiat joitten ei kuuluis liikkua, näyttää liikkuvan, ne ikään kuin aaltoilee. Ja kun mua ahdisti syöminen, niin mulla "sumeni" näkö, kaikki meni tavallaan harmaaks ja vähän niin kuin välkky.

Illalla mulla oli turvaton olo, se oikeestaan lähti jo sillon kun oli terapiassa. En tiedä mistä se tuli, mul vaan joskus on turvaton olo ja sillon haluisin painautua turvalliseen ihmiseen kiinni. Ei välttämättä syliin, tietty se ois tosi hieno juttu, mut vähän samalla tapaa kun joskus näkee pienten lasten hakevan turvaa äidin helmoista, piiloutuen äitinsä jalkojen taakse jännittävässä tilanteessa.

Kotona toivoin et oisin päässy syliin, mut enhän mä ymmärtäny et J ei kuule mun ajatuksia. Halusin J:n seuraa, puhuttiin keittiössä vähän ja mä vähän "hallitsin puhumattomuudella". Sit en tienny, miten J:n seuraa sais, enkä jaksanu roikkua kattomassa kun J kirjottaa tietokoneella, koska siitä mulle tulee niin vahvasti olo ettei se kuule. Mut kun pysyin omassa huoneessani, ei sekään toiminu. Hämmennyin kun en ymmärtäny et miten J:n seuraa saa. Joskus tästä puhuttiin et mä oon kamalan huomionkipee. ("Mut emmä tiiä mistä se johtuu" "Mä tiiän sen." "Enkä mä voi sille mitään!" "Mä tiiän senkin.") Kuulemma musta on vaikee tietää et millon mulla on paha olo ja millon se on huomionkipeyttä. Tää keskustelu käytiin sen jälkeen kun mulla oli se viimesin traumatakauma ja musta tuntu et J jätti mut oman onnensa nojaan.

Kun J oli sit lähössä ja tuli sanomaan heippaa, mä olin aika tokkurassa Ketipinorista ja vihanen J:lle. Sanoin et aina siihen saa pettyy. Mua harmitti kun niin useesti käy niin ettei J tuukaan vaik sen piti. Vaikka ei se oo sen syy, ei sekään oo mun syy et musta se tuntuu pahalta. J sano, etten voi sanoo noin ilman perusteita, mitä en osannu tokkuraltani antaa, ja lähti. Mä olin vihanen tai pettyny tai jotain ja suutuspäissäni söin Ketipinoreita yhen levyllisen. Ei niin paljon et ois liikaa ja tarvis huolestuu, sen verran vaan et vois nukkuu eikä tarvis ajatella. Laskin et siitä tuli yhteensä n. 350mg kun mun annos on 75mg. Tiedän et Ketipinorin annos voi olla jopa kuutisensataa. Ja melatoniinia perään. Nukuin sit pätkittäin kunnes jaksoin kiskoa itteni päivävaatteista yökkäriin ja peiton alle. En aikonukaan mennä seuraavana päivänä kouluun.


Mä puhuin! Päätin toissapäivänä et puhun. Tai joskus, mikä päivä se nyt oli. Sillon varmaan. Nyt alkaa olla kaikki keinot testattu, niin en keksi enää muuta kuin puhumisen. Mä päätin etten jää jahkaamaan, koska mitä iloo siitä on? Ei mitään. Ei se puhuminen ollu yhtään sen helpompaa, mut ei se jahkaamalla muutu helpommaks.

Ja mulla olikin ihan hirveesti asiaa. Mulla on nyt viime päivinä ollu sellanen olo et mulla on tosi tosi tosi paljon puhuttavaa, varmaan nyt on joku tulppa lähteny puhumisen tieltä. Nyt mä puhun kaikkien niitten vuosien edestä kun en oo puhunu. Ja sitä asiaa riittääki sit sen mukaan.

Maanantai meni ihan pieleen, vaikkei mikään varsinaisesti mennykään pieleen. Mietin sitä ja tajusin et eilinen meni tosi hyvin! Mistä se johtuu? Aamulla olin vielä ihan hukassa kun mietin et nousisinko sängystä nyt ylös vai en. Mulla oli se eilisillasta jääny fiilis etten tiedä kuka oon ja mitä mä oikeesti haluun ja onko tää kaikki vaan mun häiriön aiheuttamaa. Nousin ylös ja tein mun aamurutiineita tietämättä oikeen miks. Ne on turvallisia, niillä päivä lähtee käyntiin. En siis menny kouluun, ja koska olin sen ainoon tunnin jo missannu ennen kuin ees nousin sängystä ylös, mietin et mitähän tekisin tällä päivällä. Päätin mennä kävelemään koska yleensä se selkeyttää ajatuksia. Kävelin oikeen pitkän ja rauhallisen lenkin, menin omalla fiiliksellä joka - huomasin - ei ollukaan se et paahdan menemään niin kovaa kuin pääsen. Itse asiassa oli kiva kävellä verkkaseen tahtiin.

Samalla keksin jotain, mikä on ruvennu tuntuu tosi mullistavalta: mitä tahansa mä teenkin, mä mietin, haluanko olla tällanen. Jos siis esim. vetäydyn huoneeseeni kun on paha olo, mä mietin, haluanko olla sellanen joka vetäytyy huoneeseensa kun on paha olo. Jos en, teen jotain muuta. Ideana siis se, et mitä tahansa teenkin, mietin haluanko olla sellanen. Jos haluun, jatkan samalla tavalla. Jos en haluu, muutan sitä miten teen tai teen jotain ihan muuta.

Oon noudattanu tota tän ja eilisen ajan. Ihan pikkuasioissakin. Yks mikä mussa ärsyttää, on se etten vastaa suoraan. Jos joku kysyy et mihin oon menossa, keksin jotain vitsikästä enkä koskaan tuu kertoneeks mihin oon oikeesti menossa, ja tää vaivaa mua. Nyt aion elää sellasta elämää mitä haluan elää.

Samalla tulin miettineeks, et kun oon oppinu mun kokemuksista... esimerkiks se etten oo itsetuhonen. En oo vahingoittanu itteeni pitkään aikaan, jos sitä eilistä ei lasketa. Ei raapimista, ei viiltelyä, ei puremista. Ja nyt kun mietin, oonko katunu sitä etten oo pahan olon tullessa ollu itsetuhonen? En oo. Kertaakaan ei oo kaduttanu et oon jättäny tekemättä jotain itsetuhosta, kertaakaan en oo myöskään katunu sitä että oon puhunu.

Ylipäätään musta on tosi pelottavaa puhua. Ja se on joskus ihan mielettömän vaikeeta. Ja kun on puhunu, niin tuntuu oudolta, koska en oo tottunu siihen et musta tiedetään näin paljoo. En oo tottunu siihen et suurin osa (melkein kaikki?) mun ongelmista on jonkun tiedossa. Se jos mikä aiheuttaa epävarmuutta, koska mä pelkään sitä et niitä käytetään mua vastaan. En tiedä miten mut jos joku tietää vaikka toisesta et se pelkää vaik hämähäkkejä (kuten J :D) niin sitä voi käyttää sitä vastaan jos on vihanen. Ehkä mä itte tekisin niin jos oisin vihanen, ja siks ajattelen et joku muu vois tehä mulle niin.

Hmm..

Puhuttiin J:n kanssa tosi vaikeista asioista. Ajattelin puhuu maanantaista mut ei tullu siitä niin paljoo puhuttuu. Sen sijaan päädyttiin siihen et pohdittiin huumeita ja päihteitä muutenkin, läheisyydentarvetta, et mitä tekisin sen kanssa (mä sanoin sen ääneen! läheisyydenkaipuu on vaikee sana). Sit puhuin siitä et kuinka mun elämässä on aina yks ihminen tietyssä roolissa. Se rooli on just se turvallinen ihminen, huoltaja, mikskä ikinä oon sitä kutsunu. Pikkuhiljaa oon ruvennu tajuumaan et ihmiset vaihtuu mut se rooli on sama, se ei oo sattumaa et mul on aina se tietty ihminen. Nyt se on J. Ja J kysykin et mikä sen rooli nyt on mulle, se palas siihen kun keskustelun juna oli jo ohittanu sen pysäkin. Se sano et sitä kiinnostaa tietää, ja musta oli hassuu ettei se tiedä, koska mulle tää on ihan itsestäänselvyys.

Pohdin miten sanoisin, sanat oli vähän hukassa. Sit vaati vähän aikaa et sain sen sanottua: J on mulle äitihahmo. Se kiteytti kaiken sen mitä halusinkin sanoo ja mitä J mulle on. Äitihahmo. Se pitää musta huolta.

Ja tästä tajusin, minkä takia mulle on niin vaikeeta kun nää tietyt ihmiset lähtee mun elämästä. B oli edellinen tällanen äitihahmo mulle. Se johtuu siitä, että mä heijastan näihin ihmisiin niitä tunteita mitä yleensä heijastetaan omaan äitiin (tai huoltajaan tmv.).