Jokaisen kuopan pohjalta löytyy kultahippuja, jos ne vain älyää kiillottaa

Tänään tuli romahdus. En tiiä kuinka usein oon yleensä romahdellu, mutta musta tuntuu et nyt tuli melko pitkä aika verrattuna normaaliin. Viimekshän romahdin viime viikon tiistaina, ja nyt on jo torstai. Oon ollu pari päivää hyvällä moodilla, motivoituneena menny ja tehny asioita ja kuitenkin koittanu pitää mielessä etten polttais itteeni heti loppuun (mulla on taipumus ruveta tekemään kaikki kun alotan). Soitin sit J:lle matkalla koulusta kotiin kun se sano ettei oo paljoo paikalla mut että saa soittaa. Se ei vastannu heti mut soitti takas kun olin syventyny koulukirjaan. Kerroin et murehdituttaa, eli mua ärsyttää kun en osaa sanoo ei, tai miten sen selittäis.. en osaa sanoo jos joku ärsyttää mua. Ja se äsyttää. J kysy et kuka on ärsyttäny, sanoin et uus kämppis mut tätä on muutenkin tosi paljon ihmissuhteissa ja ois varmaan hyvä osaa sanoo ja haluisin osaa sanoo.

J tais ymmärtää väärin, et tää johtuis siitä et jos uus kämppis on ihastunu muhun ja lähestyy mua jollain tapaa ja mä en osaa sanoo sille. Mua turhautti kamalasti kun J sano ettei voi auttaa jos en kerro (en osannu kertoo esimerkkii vaikka tiesin, esim mua ärsytti eilen kamalasti kun uus kämppis häiritsi mun imurointia mm. tökkimällä). Mua turhautti kans se kun J taas muistutti et mun elämä on mun vastuulla, mukaan lukien ihmissuhteet. Okei mä tiedän ton! Mä oisin halunnu apuu tähän, ja just kun oon tsemppaamassa itteeni ottamaan vastuuta, mua potkitaan päähän et "ei auteta, sun valinta ja sun ongelma". Rupesin itkemään ja miettimään tosissani itsemurhaa puhelun lomassa.

Mä itkin ja meinasin lyödä luurin J:lle korvaan, mitä en tehny ennen kun mun nenästä rupes vuotaa verta (näin on käyny nyt usein kun itken) ja olin aika pulassa kun kädet loppu kesken. J soitti takas vähän ajan päästä. Olin jo edellisen puhelun lopussa menettäny tahtoni ja uskoni mihinkään, en tienny enää mitä tehä kun J kysy. Se painotti et mun tarvis kertoo et se voi auttaa, mihin mä sanoin etten kehtaa kertoo. Vasta myöhemmin rupesin tajuumaan et mun oikeesti tarvii ruveta puhumaan, myös ne tyhmät asiat jos haluun eteenpäin. There are no shortcuts.

Itkin ja kotiin päästyäni itkin lisää. J oli paikalla. Mä halusin mennä puhumaan, mut kaikki oli menny mun pään sisässä sekasin: Halusin apua, mut en uskaltanu puhua. Tunsin itteni säälittäväks kun taas itken, enkä tiiä itkinkö aiheesta. Lisäks oon kamalan näkönen kun itken, mistä J on joskus huomauttanu (tosin niin kaikki ihmiset taitaa itkiessään olla paitsi leffoissa). Toisaalta jos en menis pyytää apua, saattaisin taas olla huomionkipee ja koittaa manipuloida J:tä tulemaan mun luokse olemalla surkea. Mulla oli ihan kestämätön olo, halusin itkee ääneen mut en kehdannu. Lisäks mulla siitä viime romahtamisesta jäi vähän sellanen olo et J ei ehkä kestäkään et mä romahdan. Niimpä en tienny mitä tehdä, koitin hillitä itkua et oisin menny asiallisempana puhumaan J:lle, mut en onnistunu. Sitä paitsi en kestä sitä et J kirjottaa tietokoneella ja näyttää siltä ettei kuuntele. Huomiotta jättäminen on pahinta mitä voi tehdä. (Tai nauraminen esim. jos ihminen on vihanen.)

Mä itkin vähän eri paikoissa, kurkistin J:tä joka kysy jotain ("no?") mihin en osannu sanoo mitään. Menin sit parvekkeelle itkee, ja sit yhtäkkii itku loppu. Harmi sinänsä, sillä olisin halunnu itkee ääneen. (Se jotenkin helpottaa ja mulla oli kova työ saada itteni kasassa kotiin loppumatka.) Tunteet kuoli, katos ja jäljelle jäi uimareista tyhjä allas, vielä hieman aaltoileva. J tuli siihen puhumaan viisauksiaan, ainakin sen et mun tarvis oppii sanomaan asiat ulos ettei ne kasvais niin isoiks ettei niille pysty enää tekee mitään (nyt kävi niin).

Se koitti lohduttaa, silitti selkää. Mä niin pidän siitä kun se sanoo hei beibi tai kutsuu mua lady Manhattaniks :) ♥ Mä en ollu oikeen lohdutustuulella, en tienny yhtään taaskaan et mitä tehdä niin koitin olla tekemättä mitään. J sano että nähään aamulla ja lähti. Mä lukkiuduin omaan huoneeseeni itkemään, en halunnu nähä kämppistä, koska tää ongelma liittyy siihen: en osaa sanoo sille jos mua ärsyttää joku mitä se tekee ja toivon sen lopettavan. Mä kuittaan asiat huumorilla, ettei kukaan vaan loukkaantuis, mikä tietenkin tulkitaan niin että mun huumori kestää. Mut on munkin huumorilla rajat! Multakin loppuu pinna joskus! En vaan oo vielä löytäny keinoo ilmasta sitä...

Itkin ääneen, huusin tuskaa (oli muuten kamalaa kuunnella vaikka ja koska omaa itkuahan se oli). Mietin et naapurit varmaan soittaa koht poliisit et tuolla jotakuta kidutetaan. En muista millon musta ois lähteny noin paljon ääntä! Ja huomasin, että en kestä äänenkorotusta yhtään myöskään omassa äänessäni, nimittäin kun huusin niin että mun ääni särky, olin ihan kauhuissani. Selkee yhteys lapsuuteen. Otin sitten J:n ohjeista vaarin kun olo oli liian tuskanen ja söin tarvittavan Ketipinorin ja ohjasin ajatukset muualle (=menin kattomaan telkkaria). Jännä miten itteään joutuu hoitamaan. On se minä joka itkee ja on rikki, ja sit on se minä joka hakee lasin vettä, peiton ja nenäliinoja ja avaa telkkarin.

Olo helpotti, mut tilalle tuli tokkura. Ja helvetinmoinen väsymys, en jaksanu pysyy hereillä mut pakotin itteni koska päiväunet lääketokkurassa on vielä pahempi yhdistelmä. Käytiin kaupassa toisen työntekijän kanssa ja laitettiin ruokaa, olin ihan positiivisella mielialalla mutta pöhnänen. Sain jopa koulutöitä edistettyä :)

Opin tänään pari asiaa:

1. Mun on pakko oppia puhumaan. Kaikesta. Ei tästä tuu mitään et mä vaan jahkaan et puhunko vai en. Tiiän hyvin itekin että puhuminen on ihen helvetin vaikeeta, mut siitä tulee helvetin hieno onnistumisen ja edistymisen kokemus.
2. Ens kerralla syön Ketipinoria (tarvittaessa) vaan puolikkaan, sillä tää pöhnä on jotain kamalaa.
3. Mun tarvii oppia sanomaan jos joku ärsyttää. Mun tarvii kans oppia siihen, etten mä loukkaannu kamalasti jos joku sanoo mulle. Koska tällä hetkellä se tarkottaa mulle iskua vasten kasvoja, ikuista ryppyä kyseiseen ihmissuhteeseen (kun tajusin tän niin oivalsin samalla miks mun on niin hankalaa huomauttaa muille: mä oletan et ne tuntee samalla tavoin).
4. Myös mun oma äänenkorottaminen pelottaa mua. Samoin kuin jos joku (mukaan lukien minä) huutaa särkyvällä/särkyneellä äänellä.

Huomenna hyödynnän näitä oppeja. Osastolle ollessani kirjotin päiväkirjaan muutaman sivun verran mitä elämältäni haluan, ja siihen sisältyi se että opin tekemistäni virheistä. (Virhe: puhumatta jättäminen.)

Huomenna terapiaan pohtimaan mun ja J:n suhdetta, EIn sanomista, mitä aikuisuus ja vastuu on ja kertomaan mun sairaalaseikkailuista.