Tilkkutäkkimäistä pohdintaa

"Mä kuulin et sä oot ollu jotenkin ilkee", J sanoo sohvalta kun tuun kotiin. Se kattoo Emmerdalea. Mä tuun iloisena, oon vauhdikas ja sosiaalinen. Tunnetila vaihtuu äkisti kun istutaan pöydän ääressä puhumassa ja syön. Mä ihmettelen ääneen et oonko ollu jotenkin rääväsuu vai mitä (koska en oo tarkottanu olla ilkee). Mua alkaa itkettää, enkä kestä sitä et mun tunnetilat vaihtelee niin nopsaa, niin häivyn rappukäytävään. Istun portaalle hetkeks ajattelemaan ja muutama kyynel vierähtää poskia alas.

Palaan takas ja meen J:n luo. Jatketaan keskustelua mut multa on menny ruokahalu enkä pysty enää syömään. Kuulemma J on G:ltä kuullu et oon ollu jotenkin outo, eikä osaa ite sanoo et onks kyse ollu huumorista kuten sanon koska ei oo ollu paikalla. Okei, mä tiedän et käyttäny aika rajua huumoria, sanon et oon tottunu siihen et tääl huumorin kuuluukin tuntua.
"Tuntua miltä?"
"No emmä tiedä mitä sanaa mä käyttäisin.. Epämukavalta."
J ymmärtää yskän, saan näin kerrottuu sille epäsuorasti et sen oma huumori sattuu muhun. Se kysyy mitä haluisin et tehtäis jatkossa, koska ei haluu et sen sanomiset sattuu ketään tai et mun sanomiset sattuu ketään. Mä sanon etten tiedä. En kumminkaan haluu luopuu huumorista kokonaan. Mun piti sanoo tästä jo joskus aiemmin, mut se tuntu vaikeelta ja sit unohin sen varmaan kun oli muutosta ja muuttoja. Ois pitäny sanoo, mut hyvä että tää tuli nyt esiin. J sano et haluu suojella mua, se tuntee mut ja Sinisen ja haluu suojella sitäkin. Sano että yhteisöasumisessa on paljon tälläsia eri asioita mitä pitää ottaa huomioon kuin jos asiakas asuis yksin "kentällä". Mä tiesin jo rappukäytävässä etten pysty puhumaan ilman itkemistä, enkä voi sille mitään et kyyneleet virtaa. Tilitän J:lle siitä etten haluu et mun tunnetilat vaihtelee näin, en haluu et lääkäri on oikeassa sen epävakaan persoonallisuuden suhteen, en haluu olla sellanen koska haluisin et joskus pystyisin auttaa muita, enkä usko voivani jos oon persoonallisuuhäiriöinen. J kuuntelee mun tilitystä ja kysyy et mitä haluu sen sanovan, haluunko jotain mielipidettä vai vaan myötätuntoa. En tiedä.

Mä pohdin ääneen miten voin sanoo / mitä voi tehä jos joku ärsyttää.
"No vaikka lähtemällä pois"
"Miten? Kun jos seurataan koko aika!"
"Sit voi vaikka sanoo et haluaa omaa tilaa"
Se sanoo et Siniselle pitäis sanoo suoraan, ja et se ei ehkä tajuu kaikkee huumorii, osa voi mennä ohi ja osan se voi ottaa itteensä. Ja kuulemma Sininen on aika takertuvainen koska on niin epävarma itestään. Musta tuntuu et ymmärrän sitä nyt paremmin. Musta tuntuu kans pahalta jos oon loukannu sitä ja G:tä. Rivien välistä J kuulostaa siltä et G ois loukkaantunu, vaikka suoraan J tai kuulemma G:kään ei sano niin, tai ainakin mulle tulee sellanen olo et ens kerran kun nään G:n, mä pyydän siltä anteeks. "Se on kuitenkin sun ohjaaja", J sanoo, mikä musta kuulostaa aika selvästi siltä et oon loukannu G:tä. Kerroin et annoin sille palautetta tässä joku päivä, enkä saanu nyt selvää et oisko se ollu yks asia loukkaantua. Kuulemma ihmiset on erilaisia enkä voi muuttaa G:tä reagoimaan samalla tavalla kuin J, ja J kestää paremmin huumoria kuin G, joka ei ehkä ymmärrä sitä samalla tavalla ja voi tulkita sen loukkaavaks. J kertoo tän kaiken pehmeällä äänellä ja hienovaraisesti - arvostan sitä - ja mä tunnen oloni pahaks jos oon puolihuolimattomasti loukannu.

Sanon et musta on kumminkin hyvä et oon nyt ruvennu ilmasemaan itteeni, mä jossain vaiheessa mietin et kunhan sais jotain muutosta, ei haittaa jos menee yli, koska sit voin ruveta hiomaan sitä. Mut jos rupeen eka hiomaan, mä en todennäkösesti saa ilmastua itteeni kunnolla. Eli muutosta on tapahtunu, ja se on hyvä. Sitä vaan en ymmärrä, sanon, et miks musta rupee heti tuntuu et oon huono ihminen kun tulee palautetta. Just kun oon alkanu ilmasta itteeni, tulla ulos kuoresta, se tuntuu uskomattoman hirveeltä. Mä tiedän etten oo huono ihminen, mut miks tuntuu siltä? Kuulemma se on ihan normaalia. J hauskuuttaa kertomalla omista kokemuksistaan palautteenantokurssilta. Jos sille on kurssikin, se merkitsee sitä et se on harjoteltava asia. Sekä palautteen antaminen että vastaanottaminen.

J käy välilä vastaamassa puhelimeen, ja kun se yhen puhelun aikana lähtee ulos, luulen et sä lähti iltakierrokselle (mis menee n tunti) ja rupeen itkemään. Mun nenästä alkaa taas tulla verta niin meen kylppäriin. Sitä itkuu on niin kamala kuunnella, vaikka se onkin minä joka itkee. Se on sellasta pienen lapsen lohdutonta itkua, itkua kun joku on hylänny. Kävi hakee iltalääkkeit ja J tuliki takas. Mä itkin hiljempaa, istuin keskellä vessan lattiaa verinen nenäliiinakasa vieressä kun J tuli siihen. Se kysy jotain, sano jotain nenäverenvuodosta ja mä puhuin - tasasella äänellä. Mul oli niin lohduton olo, ja toivon lohtua. J istu mun viereen ja halas. Se sano ettei oo mitään hätää. "Ei ookaan", mä sanoin,"emmä ees tiiä mikä mulla on". Mä sanoin et pelkäsin J:n jo lähteneen, mihin se vastas et ei kai se nyt lähtis tolleen sanomatta mitään. Se silitti mun selkää ja mä nojasin mun turvaihmiseen miettien samalla, miks aina sylissä ollessani oon niin epämukavassa asennossa. En sillon ikinä uskalla korjaa asentoa etten vaan vaikuttais siltä etten haluis olla siinä. Nää hetket on niin ihania, en ymmärrä miten oonkaan saanu kokee näitä nyt niin paljon. Oon sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä ♥

Kun J irrotti mut ittestään, mä koitin toipuu ja sit oksensin. Taas. En ymmärrä miten musta ei ees tunnu kovin pahalta mut silti itken kuin syötävä ja oksennan päälle. Kai se tulee jostain menneisyydestä, uskon et tää on sitä pahaa oloa mitä oon keränny sisälleni, mille ei sillon joskus ollu kuuntelijaa. Ja nyt sille on tilaa vihdoin tulla ulos. Kun vaan vielä keksisin et mistä se paha olo johtuu, mikä on ollu se tilanne mistä mulle on tullu näin paha olo. Kai se selviää aikanaan.

Kun olin oksentanu hetken, J tuli kurkkaamaan ja kysymään et loppuks se jo. "Toivottavasti", sanoin. Kysyin miks tää on tällasta, miks itken ja oksentelen, mihin J sano ettei se oo varma. Kysyin onks sil joku arvaus mut se ei suostunu keskustelemaan siitä vaan koitti saada mut houkuteltuu ajattelemaan jotain muuta, kattomaan telkkaria. "Tulisiksä nyt pois sieltä vessan lattialta? Siel on pissapöpöjä." "Joo." Nousin ja hain itelleni peiton ja nenäliinoja ennen kuin käperryin sohvalle, siihen missä J oli istunu. Katoin telkkaria, ja muutama kyynel vierähti silmänurkasta. Yskin kamalasti, oon aika flunssanen nyt. J tuli viel istuu sohvalle siihen mun jalkopäähän, ja vasta sillon mä tajusin ettei niillä tänään ookaan sitä iltakierrosta. Ja miten paljon mä murehdinkaan sitä et J lähtee koht sinne ja sitä et venytän sen työpäivää - ihan turhaan! Tartuin J:n takin hihaan, teki mieli tarttua (mun tekee tällaisessa pienessä olotilassa aina mieli tarrautua turvallisen ihmisen vaatekankaaseen). J kysy pärjäänkö mä ja sanoin pärjäväni, olin varma siitä. Kysyin siltä vielä et haluuks se kuulla kivan jutun tänään vai huomenna niin se sano et miten ite haluun. Päätin kertoo heti, ja kesti hetki ennen kuin keksin miten se ajatus puetaan sanoiks: "Mä en usko et mä tuun enää harkitsemaan itsemurhaa". J:stä se oli hyvä, ja se sano pilke silmäkulmassa et tulee muistuttaa tästä mua sit ens kerralla kun harkitsen. Päätin ettei sitä kertaa koskaan tuu.

Mitä mä tunnen kun en ole paikalla turvallisen ihmisen luona vaikka siihen ois mahollisuus?

Vatsaa pistelee. Kipristelee. Jos mä vaan oisin lähteny aiemmin, oisin aiemmin perillä... Jos tää juna olis jo vaikka asemalla x... Jos vaan oisin lähteny aiemmin, jos se ei ookaan siellä enää paikalla. Oon hukannu aikaa jota oisin voinu käyttää! Miks halusin ees lähtee? Koska oli kivaa. Niin mut tää on paljon tärkeämpi asia! Oisinpa jo kotona. Miks ajattelen näin, miks J on mulle niin tärkee? Mahassa lentelee perhosia. Mitä mä sanon? Nyt hävettää, oon liian samanlainen. En ees kehtaa kertoo missä oon ollu, koska se on ihan liikaa et kaiken tän samanlaiseen lisäks mä käyn kattoo saman leffan ja pidin siitä! Musta tuntuu et musta on tulossa se salkkareiden heidi. En haluu et rupeen matkii, mut en vaan voi sille mitään et J on niin ihana ja et pidän sen tyylistä. Piru. Mitä teen? Musta tuntuu et meen kotiin hiljasena, jos ja kun se kysyy niin olin ei missään.
Miks ees ostin hiuslakkaa? Toi paitaki on ihan liikaa J:n näkönen vaikkei se ees pukeudu raitoihin. Mut jo se et katoin kaupassa huivia , joka oli musta vähän J:n näkönen ja se oli kiva, jo se on väärin. En haluu kopioida, matkia..