#elämäonleffa

Pohdin tapahtunutta sunnuntain. Ja maanantain. Lähinnä makasin sängyssä, olin ihan helvetin väsynyt. Ja koitin myös olla ajattelematta, luin hirveesti. Mut joka kerta kun lopetin lukemisen, ajatukset tunki takas mieleen.

Totesin, et töissä ollut työntekijä ei oo yhtään sellanen, jolle uskaltaisin asiasta puhua. Pelkäsin ehkä eniten sitä, että se sanois että jotain tähän tyyliin: sillon vaan pitää sanoo ei, ja sen toisen on kuunneltava sitä, ja jos se ei kuuntele, niin sillon on lähdettävä pois. Se ihminen saa mut niin usein puolustuskannalle. Ja siltä on vaikee saada emotionaalista tukea. Sen kanssa on vaikeeta puhua tunteista. Niinpä en sanonu sille mitään, oon kyl miltei varma et se huomas kuinka vetämätön mä oon. Vaik se on kans hassua, kun se yleensä ajattelee (tai ainaki puheista ymmärtää) et jos makaa sängyssä, niin on väsynyt. Ikään kuin ei ois muita vaihtoehtoja, esim. se et on masis. (Tän työntekijä kirjain tais olla G täs blogis.)

Joten lähdin viimein pihalle. Ja päätin soittaa J:lle. Etsin kävellessäni sopivaa soittopaikkaa, ja päätin mennä puistoon, vaikka olinkin alun perin ajatellu mennä pellolle. Jokin vahva fiilis sai menemään sinne.

J oli ton päivän töissä muualla. Pelkäsin yhtä paljon sitä et se vastaa kuin sitä et se ei vastaa. Kyllä se vastas. Ja olin pitkään vaikeena. Vaikka keksin, miten sanoisin mitä on tapahtunut, niin ei vaan tullu suusta ulos. Perinteisesti. Tätä en muista et ois ollu pitkään aikaan.

Lopulta sain sanottua: mä lähin juomaan, must tuntuu et mut melkein raiskattiin, mul on sellanen fiilis et mä voisin lähtee uuestaan juomaan, ja siks mua huolestuttaa. Heiveröisellä äänellä.

J ei kuulostanu niin myötätuntoselta kuin oisin toivonu. Kai se oli yks asia mitä hain. (Nää mun keinot... aargh en ymmärrä itekään et miks teen näin.) Ei se kuulostanu ei-myötätuntoseltakaan. Se puhu sitä et tärkeintä et oon kunnossa, ettei käyny hullummin. Ja että ehkä mun on aika olla nuori ja tyhmä. Valitin sitä et teen tyhmiä asioita, vaikka tiedän et ne on tyhmiä.

Mua ahdistaa se etten oo nuori, joka tekee tyhmiä asioita. (Täst taisin kirjottaa viimeks.) Ja sit kun oon, mua turhauttaa et miksen oo vastuuntuntonen ja fiksu. Koita tässä nyt sit olla. Kyl mua houkuttelee tehä kaikkea tyhmää. Vaik pelkäänki iha kauheesti, ainaki joitakin asioita, ja kiinnijääminen pelottaa eniten mutta myös houkuttaa eniten. Nimenomaan kiinnijäämisen takia tekisin asioita, en ehk niin paljon niiden asioiden vuoks. Kattoo missä kohtaa joku muu ottaa ohjat käsiinsä. Ymmärrän siis J:n sanat, että ehkä mun tarviikin tehä tyhmiä asioita. Parempi olla tyhmä nyt kuin sit kuuskymppisenä tehä tyhmyyksiä, sitä on sit vaikeempi selitellä.

Ei me hirveesti siit puhuttu, tai ainakaan mahottomasti. Niin kun joskus puhutaan ihan mahottomasti, muutama tunti humpsahtaa ohi. J sano et jatketaan sit ku nähään. Eli huomenna.

Puhuin sit toista puhelua, mun siskon kanssa. Loikoilin nurmikolla, puistossa oli muitakin päivää paistattelemassa. Kattelin pilviä ja oli suht mukava olo. Joku käveli ohi, pysähty siihen ihan lähelle kattomaan, huomasin ohi mennen. Eikö näitä miehiä oo nähty nyt vähäks aikaa tarpeeks. Vähän ajan pääst vilkasen, joks se tyyppi meni, kun huomaan et se istuu nurmikolla risti-istunnassa just siinä missä se äsken seiso, eli muutaman metrin päässä.

Vasta ilmeestä tunnistan.

Halinalle.

Hämmennyn, mulla menee puhelusta osa ohi, kun mietin mitä teen. Mä luulen, et jos mul ois ollu kengät jalassa, niin oisin vakavasti harkinnu vaan pois kävelemistä. Mut ne oli siinä mun vieressä nurmikolla, samoin sukat. Niin jatkoin puhelua ja mietin samalla kuumeisesti, mitä teen.

Lopulta, puhelun päätyttyä, en edelleenkään kunnolla tienny. Nousin istumaan ja sanoin: "Me ei näemmä päästä eroon toisistamme."

Epävarmuuden jälkeen päätettiin puhua. Ja me puhuttiin. Monta tuntia.

Tää on ihan niin kuin jostain huonosta leffasta. Ei oo todellista, et vaikka me pistetään kuinka monta kertaa välit poikki, niin me aina löydetään jostain toisemme. Kysyin asiasta, et uskoko Halinalle vielä näkevänsä mut. Ei kuulemma uskonu. En mäkää uskonu näkeväni sitä. Ja tässä me nyt taas ollaan.

Halinalle on kyllä muuttunu. Ulkonäkönsäkin puolesta, mutta on se selvästi jollain tapaa kasvanu. Ihan kuten minäkin. Sekä ulkonäkö että sisin vähän erilaisia, silti niin helposti tunnistettavissa samaksi.

Ihan hassua, kun kaikki samat läpät, tietyt samat jutut.. niin paljon tuttua. Kerrottiin mitä kaikkea tässä välissä on tapahtunu, mitä kuuluu. Halinalle asuu nyt vähän lähempänä.

Puhuessa istuttiin aika pitkään siinä puistossa, sit käytiin syömässä Subwayt, käveltiin, isuttiin, käveltiin, nojailtiin kaiteeseen, kiipeiltiin. Koitettiin mennä talon katolle, mut mä en päässy omin voimin enkä huolinu apua. Ja se oli vähän siinä uskallusrajalla. Niin jäi menemättä. Vaikka vuos sitten tommonen ois kuumottanu mua ihan kauheesti, mut nyt ei tuntunu juuri ollenkaa vaikeelta.

Palattiin myös samoihin ongelmiin. Ollaanko väleissä? Jos ollaan, miten tästä eteenpäin? Saako tästä kaverisuhteen? Oisko tästä parisuhteeks? Missä menee vikaan? Miks tää kaikki on niin vaikeeta?

Must tuntuu et puhuttiin vähän eri tavalla. Paremmin. En ois varmaan huomannu eroa, jos ei jo ennestään tunnettais niin hyvin. Vähän suoremmin, omia fiiliksiä paremmin kuvaillen.

Kotiinpalatessa yö oli jo valostumaan päin. Enkä tiennyt, mitä teen.

En tiedä nytkään.

Pidän todennäkösenä sitä, etten haluu olla Halinallen kaa väleissä. Koska se on sama tilanne: joko ollaan yhdessä, tai sit ei olla väleissä. Kynnys on liian korkee, en edelleenkään uskalla hypätä seurusteluun, vaikka nykyään se ei ajatuksena tunnu enää mahottomalta. Me aiheutetaan toisillemme paljon vaikeeta oloa.

Mut.

Siinä on se toisaalta-puoli. Toisaalta, meil ois - kuten Halinalle sanoo - paljon annettavaa toisillemme. Me ollaan ihan hirmu samankaltasia: tässä välissä kun ei olla nähty, siinä välissä tapahtunut edistys on kummallakin erittäin samansuuntasta. Me tajutaan toisiamme tosi hyvin. Nykyään me ei uskota, et toinen haluis tai aikois satuttaa. Me kummatkin pelätään jollain tapaa toisiamme, välittämistä. Ja kapinallinen minä keksi heti, että voisin sitten kotoa kadotessa (oon tätä suunnitellu) mennä Halinallen luokse.

Täs vaan on ongelmaa. Pelkään ihan älyttömästi seurustelua, kai siinä on se et sit jos seurustelisin, mä joutuisin myöntää ittelleni et välitän. Välittäminen on ihan hirmu pelottavaa, samoin kuin se et musta välitetään. Sit must tuntuu (sanoin Halinallelekin) et J on meiän välissä. Musta tuntuu siltä. J on se, josta välitän hirveesti, ja must tuntuu et se on just sillä paikalla, missä Halinallen tarvis olla et pystyisin seurustelee sen kaa. Suoraan sanottuna mä paljon J:tä. Mutta - kuten mun aina tällasissa kohdissa tarvii selittää - mä en haluis, et J ihastuis muhun, en haluis ikimaailmassa seurustella sen kanssa. Mun ihastumiset - jos ne nyt on ihastumisia - on aina ns. mahdottomia, eli usein työntekijöitä.

Halinalle heitti siihen, et mä varmaan pelkään sitä että muhun ihastuttais. Avasin suuni vastaväitteisiin, ja tajusin et just se et oon heti kieltämässä, vaikuttaa siltä et täs on joku ongelma. Ehkä se on niin. Pelkään sitä et musta välitetään. Se ois pelottavaa, jos vaikka J ihastuis muhun. Ehkä just siks toivon, et sellasta ei tapahtuis. Mä luultavasti sellasessa tilanteessa pakenisin.

Lisäks "mahdottomiin" ihmisiin tykästymisessä on se hyvä puoli, ettei koskaan tuu pettyneeks - ne oletusarvosesti "ei voi" ihastua muhun. Oletusarvosesti ne on työntekijöitä, joitakuita rooleissa, jotka estäis kaikki maholliset tollaset jutut.



Koitin selvittää, mitä tarvis tehä, jos ei oo varma onko tullu raiskatuks. Vaikee löytää tietoa, löytyy lähinnä siitä että mitä tehä jos on tullu raiskatuks. Mut mitä jos ei oo ihan varma? Yllättävää, ettei tällasiin tapauksiin taho löytyä tietoa. Koska tää on kauheen tärkee asia. Oon ihan varma et monet raiskatut vähättelee tapahtunutta, että ei se nyt ollu raiskaus, mun ois pitäny tehä sitä ja tätä ja tota. Ja just noita fiiliksiä mullakin on. Klassisesti. Mun ois pitäny kieltää enemmän. Mun ois pitäny lähtee aiemmin pois. Mun ei ois pitäny lähtee siihen yhtään mukaan. Mutta. Mä olin todella sekasin, enkä täysin ymmärtäny mitä tapahtu.

Avasin koko tarinan Halinallelle. Sille on suht helppo puhuu seksuaalisuudesta, kai kun se on itekin niin paljas sen suhteen mulle. Työntekijät on kaikki erittäin piilossa seksuaalisuutensa suhteen, siks niille on joskus vaikeempi puhua. Etenki silloin kun koin seksuaalisuuden tosi likaseks, mun oli vaikee puhuu, kun tuntuu et työtekijöil ei yksinkertasesti oo seksuaalisuutta ja ne on ihan puhtaita.

Halinalle motivoi mua selvittää tapahtuneen. Ja myös sille pystyin avaa mun pelkoo - mitä jos mulla on HIV. Okei, se ei ehk oo kovin todennäköstä. Se vaatis kunnon limakalvokontaktin. En vaan voi sulkee pois mielestä sitä vaihtoehtoo, et mitä jos kuitenkin...

Koska en oikeen osaa edetä täs asias, mä aattelin et puhun huomen J:n kaa. Ehk se tietää mitä tehä. Ehk se auttaa et puhun sille. Ehk se tietää miten mun elämä tulis järjestää. Ehk se pitää musta huolta, kun pelkään pärjäämistä itekseni.