No nyt mä sit flippasin. Mut ei tää oo melkee mitään verrattuna niihin mun aiempiin ahdistuskohtauksiin. Kauheen kuulonen ku sanoo kohtaus. Kohtaus. Ne on ollu niin ahdistus maximus.

En oikee tiiä mikä olo tää oli. En haluu selittää. Mut ilmeisesti mulla on vielä jotain hylkäämisenpelkoa jäljellä.

Ai helvetti unohin sanoo yhen asia J:lle. No voi pimpula nyt. Mun piti kertoo sille et nyt luotan siihen, ja voin sanoo sen ääneen. Aiemmin, joskus muutaman kuukaus sitten, ehk helmikuussa, mä luotin siihen, mut en uskaltanu sanoo sitä ääneen, koska en luottanu ihan niin paljon. Pelkäsin et jos sanon luottavani, sitä voidaan käyttää mua vastaan. Eli pystyin luottaa salaa. Nyt uskon pystyväni luottamaan julkisesti.

Just mietin ehk puol tuntii sitten, millon oon viimeks itkeny. No, nyt se tuli. Mut olipa kyllä säälittävän pieni itku, ei sellanen koko illan urheilusuoritus niin kun joskus :D