"Älä näytä tolta. Toi on sun ahdistuksen vaihe 1 ilme."

Hymyilin anteeksipyytävästi salaattini takaa. Hetken päästä mua rupes naurattamaan.

"Joskus tuntuu et vois ärsyttää kun tiiät niin hyvin mun fiilikset."
Paremmin kuin minä. J tajuaa jo ennen minua milloin olen ahdistumassa.

Olo antoi odotella itseään. Puhuttiin muuta, mutta huomasin mielialani tippuneen jo aiemmasta, muutaman tunnin takaisesta. Päätin eilen ryhtyä nimittäin siihen mitä olen jo monta viikkoa suunnitellut: luin mun päiväkirja(t) osastoajalta, siitä kun olin ekan kerran osastolla. Se oli nuorisopuoli. Mulla oli maailman ihanin omahoitaja. Kirjoitin ihan hirveesti päiväkirjaa sillon. Mun tapa käsitellä asioita, plus että halusin sillon tallentaa kaiken mahdollisimman tarkasti, jotta voin myöhemmin muistella. Onneksi.

Mun piti siis vähän vaan vilkasta, mut luinkin koko tarinani alusta loppuun. Siinä meni tosi monta tuntia, oon ollu aika tuottelias. Sain nauraa tosi useesti, mul on jotain ihan mielettömiä oivalluksia ja ihania kiteytyksiä tekstissä. Samoin mun omahoitajalla oli hirmu hyvä huumorintaju. Tunteet vaihteli lukiessa laidasta laitaan, mut päällimäisinä ajatuksina oli et miten ihmeessä oon sillon aatellu et oon ihan surkee ja teen asiat pieleen, kun nyt lukiessa ymmärrän miten valtavan rohkea oon ollu ja tehny asiat itelleni mahdollisimman turvallisella tavalla. Mä viihdyin siellä osastolla niin hyvin, mun ja mun omahoitajan suhde oli jotain erityislaatusta. Jollain tapaa todella samanlainen kuin mitä J:n kanssa (mut J:n kanssa ollaan päästy jo paljon pidemmälle). Jotain niin arvokasta.

Mä tunnen niin suurta tunnetta lukiessani. Ehkä se on rakkautta. Rakastan sitä et kirjotin kaiken raadollisen rehellisesti ylös, vielä toiseen kertaan tarkemmin koneelle. Rakastan sitä et mun omahoitaja oli niin ihana, ja sattu mun kohdalle. Rakastan sitä et sain osastolla kokea välittämistä, mitä niin kipeästi kaipasin. Rakastan sitä et sain olla oma itteni, tuntea mitä vaan tunsin, ja puhua. Rakastan myös sitä että sain vihata mun toista omahoitajaa. Rakastan nykyään kaikkea. Kai välittämisestä on tullu mulle turvallista. Mut eipä eksytä aiheesta, ei mun siitä pitäny kirjottaa.

J:n tullessa paikalle olin ihan fiiliksissä näistä tunnelmista. Pulputin sitä, et J on jotenkin niin samanlainen kuin mun omahoitaja. Mä luulen et oon vihdoin päässy perille siitä, et minkä takia mun omahoitaja tuntuu niin parhaalta ihmiseltä, parhaimmilta mitä oon tavannu. (Ja samoin J.) Mä luulen et se johtuu luonteesta. J:ssä ja mun omahoitajassa on niin paljon samaa. Melkein jopa pelottavan paljon. Luulen et ne sais jossain luonnetesteissä tosi samankaltaset tulokset. Mä luulen, et ne on kummatkin luonteeltaan sitä, mikä sopii mun omaan todella hyvin. Kuin vierekkäiset palapelin palat. Perfect match. Näitä ihmisiä on tullu vastaan niin vähän mun elämässä, et luulen et kyse on tästä. Kummastakin oon tienny heti, et pidän näistä ihan hirveesti.

Ei mun kyllä pitäny siitäkään kirjottaa. Haluun vaan tallentaa tän päivän tapahtumat tänne. Siks mä avasin koneen nyt, kun olin jo menny nukkumaankin mutta en saanu unta.

Meinasin kai masentua (tuntu siltä, ja makasin sängyssä tekemättä mitään, mitä vissiin tapahtuu lähinnä sillon kun mieliala tippuu kuin lehmän häntä). Piristin itteeni Salkkareilla, ja kipasin sitten tutulle paikalleni eteiseen istumaan ja kattomaan kun J kirjottaa jotain tärkeetä tietokoneella, ettei J-aika vaan mee hukkaan.

Sanoin et mul on hassu olo, se mistä taisin tännekin kirjottaa. Yleisesti outo. J sano sit lyhyen ja hitaan keskustelun jälkeen et puhun tosi ympäripyöreesti. Et voisin kertoo mikä mul on.
"Noku sun kuuluu sit kysellä", vastasin.
J kuulemma haluu ei jaksa olla niin kärsivällinen mun kanssa enää. Kun tiedustelin syytä, se vaan kohautti olkapäitään ja sano et huvin vuoks. Huumori lens ohessa. Joskus oisin ehkä loukkaantunu.

Olin hetken hiljaa ja sanoin: "Mul on ikävä mun omahoitajaa."
"Mm."
Ja se asia tuntu vaikeemmalta, todellisemmalta kun sanoin sen ääneen. Surullisemmalta.
J selitti että kaikkia maailman ihmisiä ei saa mahtumaan elämään, ja että joitakin on vaan aina ikävä. Mua suretti, ja kyyneleet pyrki mun silmiin. Lähin pois, mä jollain tapaa taidan vielä (vai taas?) hävetä mun itkemistä, jopa J:n nähden.

Menin huoneeseeni, upposin sängylle takas samaan paikkaan ja kietouduin mun turvapeittoon (mitä J joskus sano räkärätiks). Tajusin et tietokoneella oli vieläkin Salkkarit auki niin suljin masiinan ja keskityin mun oloon.

Mul on ikävä. Voisinkohan kirjottaa kirjeen? Toisaalta jos se ei meekään perille, mikä pettymys siitä seurais. Haluaisinko ees nähä omahoitajaa, nyt, vuosien päästä, jos se ois mahollista? Tuskin. Niin innokkaana haluisin selittää, miten oon muuttunut, mut vasta nyt hokaan, et sekin ois muuttunu. Oisko se sama asia enää? Musta tuntu jotenkin yksinäiseltä, sillä tää ihminen oli J:n tilalla samassa roolissa. Tuntu, et nyt vastaan on tullut asia, jossa J ei voi auttaa. Johon en sitä ehkä haluakaan. Halusin sanoo, kun J tulee paikalle, et mee pois. Ja tarkottaa sitä todella. Tää tie kuljetaan yksin.

"Kukkuu" J käveli paikalle. Se ihminen osaa aina yllättää mut, tekemällä jotain muuta kuin mitä oon suunnitellu tapahtuvaks, jolloin mun kaikki suunnitelmat sosiaaliselle tilanteelle menee uusiks. "Nukuksä vai murehdiksä?"
"Murehdin?"
"Onks hyvä murhe?"
"Joo."
Oikein maukas.

J siirs vähän mun jalkoja ja istu sängynpäätyyn. Mä makasin siinä pieneks käpertyneenä peittoon kääriytyneenä.

"Haluisiksä puhua siitä?"
"Emmä tiedä."
"Kuka sitä tietää?"
Niin usein esitetty kysymys mulle. Mua itketti enempi kun J oli siinä, en tiedä miks. Kai se jotenkin onnistuu onkimaan mun purkkiin aikomia tunteita esille. Ja puhuminen tekee kans sen.
"Emmä tiedä mitä mä sanoisin."

Keskustelu ei ollu kovin lennokas. Lause siellä täällä. J ei ehkä osannu oikein sanoa mitään, eikä se varmaan ois voinukaan sanoa mitään mikä ois helpottanu mua.

Musta on hassua, miten J tulee istumaan ihan siihen viereen. Musta tuntuu et se ei oo tehny sitä ihan hirveen kauaa. Ei ainakaan alkuaikoina, vaikka se sillon kyllä yllätti mut totaalisesti lohduttamalla mua kun mä itkin. Se jotenkin tuo läheisyyden tarjolle, ja mä voin tarttua siihen jos haluan. Kummaa tanssahtelua näissä asiakkaan ja työntekijän rooleissa, mut aika hyvinhän me osataan tanssiaskeleet. Ja ylimäärästäkin. Häilytään jossain reunalla, yhteisellä sopimuksella, missä en tiedä saisiko olla. Mutta koska molemmat viihtyy, ongelmaa ei ole. Silti joskus aina pelkään, mitä tapahtuis jos joku vaikka työntekijä täällä kuulis meidän läheisistä hetkistä (kuulostipa rivolta).

"Kokoo ittes, Puppe." Lause jota J sanoo aina joskus kun oon hajonnut ja levinnyt tunnevyörymän alle. Etenkin aluks olin sulaa kun kuulin ton. Musta se on kauhean ihana.
"Eiks sais vähän surra viel"
"Ei. Vartti menny jo. Lupaa ei oo myönnetty."
Huumorin kukka kukkii niin hyvin myös surumielisessä maaperässä.

Mä halusin niin kovasti tarttua tilaisuuteen, nyt kun se oli käsillä. Tulipa hassu lause, ehkä monimerkityksisyys aukeaa, kun kirjoitan lisää. Mietin, mitä tekisin, ja keksin et haluan ottaa J:n kädestä ja rutistaa siitä. Pelottava ajatus. Siispä toteutan sen. Hitto mun sydän tako. Mut mä ylitin kynnyksen ja ojensin kummatkin käteni, peitto niiden suojana kuin patakintaat, ja taruin J:n käteen. Vedin sen lähelleni ja pidin siitä kiinni.

J hymyili tavalla jota en osaa selittää. Kuin ajatellen, että olen ihan hassu. Ja niinhän mä oonkin. Rutistin J:n kättä, ja mua itketti vähän enemmän. Ja pelotti.

Tää on varmaan eka kerta, kun oma-alotteisesti kosken J:tä. Oon miettiny, miks se on niin vaikeeta. Vaikkapa jos oon pyytäny halia, en pysty tekemään itte alotetta. Sen on aina tehny J. Mul on monet kerrat ollu houkutus käpertyä J:n syliin tai istua sen jalkojen juureen ja rutistaa. Mutta oon kai pelänny niin paljon torjumista, etten oo ees uskaltanu yrittää. Enkä laske mukaan niitä pieniä asioita, kun tökkään J:tä sormella (teen tätä joskus kun testaan, onks se oikeesti olemassa) tai kun liimaan siihen hedelmämerkin (tätäkin on tapahtunu joskus, varmaan J sen alotti) tai muita tällasia pieniä.

Nyt se ei tuntunukaan niin mahdottoman vaikealta kuin joskus. Toivoin, et J ei tunne kuinka kovaa mun sydän hakkaa.

Mut mä halusin enemmän. Tunsin sen melkein saman tien. Mun kosketuksennälkä halus purtavaa.

Mun teki mieli kääntyä ja haudata kasvot J:n syliin, itkeä kaikki patoutuneet kyyneleet ja ikävä ulos. Vaikka en ees tiedä, onko mitään patoutuneita kyyneliä omahoitajaan liittyen. En surru sitä sillon niin paljon, sanoin tarkoittaen itkemistä jälkeenpäin. Mut kyllähän mä melkoset katastrofit järjestin ennen osastolta lähtemistä. Kai sekin oli surua.

Siispä koitin taas liikkua vaikeimpia matkojani, jotka aina tuntuu olevan alle kaksmetrisiä. Niin lyhyitä, niin pitkiä matkoja toisen ihmisen luo. Möngin itseni ylös ja jäin puoliväliin matkaani. Istualleen.

"Hurraa se nous ylös" J sanoi. Hymyilin. Jäin siihen, litistyin pieneksi kasaks. Istuttiin siinä ihan vierekkäin. Kului hetki ajatuksissa, ja mietin pyytäisinkö päästä syliin vai kainaloon vai tunkisinko vaan lähelle. Toisaalta J piti vähän toisella kädellään mun puoleisesta kädestään kiinni, enkä päässy selvyyteen, oliko se pieni torjuva ele vai tilanteeseen liittymätön asento.
J katto mua ja sano: "voisitko yhtään pienempänä olla?" viitaten mun käpertyneeseen fyysiseen olemukseen.
Keksin pukea toiveeni piilotetuks pyynnöks: "Mä aattelin et jos oon oikein pieni niin mahun ehkä kainaloon."
J ymmärtää mun rivien väliset tekstit niin hyvin. "Totta kai."

J nosti kätensä mun ympärille et pääsin kainaloon. Nojasin siihen. Ja mua itketti. Sylissä itkeminen on elämässä parasta mitä voi tapahtua. Mutta ei ollut oikein itkua. J silitti mun hiuksia.

"Älä sä jätä mua", sanoin J:n paitaan.
"Mitä?" J koitti siirtää päätään lähemmäs mun suuta että kuulisi.
"Älä sä jätä mua", toistin.
"En mä sua jätä", J sano ja mä uskoin.

"Tää biisi on ihan höntti", sanoin, kun radiosta kuulu se Arttu Wiskarin uus kappale. Mietin, miks sanoin niin. J puhu jotain samaan aiheeseen.

Mä oon varmaan aika kivi halittavaks. Mun teki mieli kiertää kädet mun ihanan ihmisen ympärille, mut siihen ei rohkeus riittäny. Eikä aika. Jos J saa yleensä tehä alotteet kosketuksessa, niin se kyllä saa ihan varmana tehä alotteen sen lopettamisessakin. Mä voisin olla sen kainalossa vaikka niin pitkään et homehtuisin siihen kiinni.

Mä elän niitä ongelmia, että suurin osa niistä poistuu halin voimalla. Musta se on kauheen ihanaa. Ois varmaan ihanaa olla auttaja, koska pelkällä hellyydellä vois tehä niin paljon.


J houkutteli teelle ja juotiin teet, ennen kuin sen piti lähtee. Istuttiin taas virallisemmin pöydän ääressä. Oli sellanen syvällisen keskustelun hetki. Sellanen, mitä tapahtuu tarpeeks läheisten tai tarpeeks tuntemattomien ihmisten kanssa yleensä öisin. Se oli lyhyt, mut jotenkin se tuntu siltä, et siin tarvii olla tosi pitkällä ihmissuhteessa. Kuin kaks sielua koskettais toisiaan. Hetki, jolloin huumorikaan ei oo paikalla, vaan ollaan ajatuksissamme alastomia, pieniä lastuja elämän meressä. Mietittiin syntyjä syviä. J totes ettei elämästä voi koskaan tietää, millon se muuttuu. Mikään ei oo itsestäänselvyys. J saa kaiken kuulostaa niin lopulliselta (kuin se ois lähtemässä). Olin sanonu, et musta on viime aikoina alkanu tuntua siltä, et elämä on paljon ihmeellisempää kuin mikään tarina. Ja niinhän se onkin. Niin usein mulle aukeaa polkuja, joista en tiedä mitään ja lähden uteliaana tutkimaan.

Niin kuin tää mun ja J:n suhde. Se on niin... ei mulla riitä sanat kuvailemaan. Mut jos oisin neljäntoista vanhana tienny, et tilanne on joskus tällanen, oisin säästyny monelta harmilta. En ois käyny niin lähellä kuolemaa, syyttäny itteeni niin paljon, en ois ollu itsetuhonen.... mut turha sitä on miettii.

Muistin nyt vihdoin sanoa J:lle, et nyt mä luotan siihen. Se olikin pikkasen vaikeeta. Naurettiin sille, miten pitkään multa on kestäny rakentaa luottamus, samoin mun vainoharhaisille salaliittoteorioille, joita tais olla jossain vaiheessa paljonkin.


Istuin huoneeseeni puuhamaan papereiden kanssa. Halusin vielä sanoa J:lle vikat sanat. Mä pelkään sitä, et J kuolee, enkä nää sitä enää. Mä pelkään enemmän J:n kuolemaa kuin omaani, tajusin ja se on hassua.

J tuli viel sanoo heipat.

"Mä en tiedä tarviiks tätä ees sanoo, mut..." mutisin ja tajusin ettei täst kuule mitään. Oman mielenrauhani vuoks mun täyty sanoo. Jätin turhat lauserakennelmat asian ympäriltä pois ja katoin J:tä. Ja lattiaa.
"Sä oot niin tärkee."
"Säkin."
J hämmens mua, taas, tällä kertaa hämmennysväline oli vastaaminen. En ollu odottanu mitään erityistä vastausta. Tilanne vaati sen että katsoin J:tä silmiin. Se oli siinä.
Katsoin sitä. Ja mä uskoin sitä.

Muutaman askeleen päästyä ovelle se huikkas viel tarviiko aamuks kahvii.
"Siis kysytsä tota. Mä en herää josset sä keitä kahvii."
"Aa niinpä tietenkin."

Ja huumori oli palauttanut tilanteen syvällisiltä tasoilta ennalleen, arkiselle mukavalle tasolla. Helpottavaa. Jäin olemaan onnellinen.