Jälkipyykki

Jos oisin kirjottanu jo muutama päivä sitten, oisin saanu aiheesta enemmän tekstiä.

Viime postausta seuraavat päivät: Odottelin J:tä, kunnes selvis et se ei tuukaan. Mikä pettymys. Oon jännityksellä oottanu puhumista, ja sit se tekeekin jotain muita töitä jossain muualla. Sulkeuduin huoneeseeni ajattelemaan, kun paikalle tupsahti sijainen.

Mua niin harmitti se, et oon paikalla aina, ja J tulee millon tulee, jollon mun "pitäis" olla paikalla, ja jos jotain on sattunu, kertomassa sille sillon kun sille sopii. Mä oon olemassa, mut sille vaan sillon kun sille sopii.

Harkitsin karkaamista. Oon harkinnu sitä... viikon ainakin. Jos vaan häviäis joksikin aikaa, kattois välitettäiskö musta. Huomattaisko sitä ees.

Toisaalta teki hirveesti mieli soittaa J:lle, aamun tyyppi sano ilmotettuaan et J ei oo tänään tulossa, et sille voi soittaa. Ja mun teki niin mahottomasti mieli, mut se olis taas pilannu mun karkaamissuunnitelman: hävitä jälkiä jättämättä. En vaan voi olla puhumatta J:lle. Ja oisin halunnu hävitä nimenomaan J:ltä (mikä selvis mulle vasta nyt kun kirjotin tätä lausetta). Niin etten ottais siihen yhteyttä, vaik se tietää et tää on just sellanen tilanne jollon annan yleensä kuulua itestäni.

Tippa linssissä päätin, et tunnin päästä, jos fiilis on sama, että mä halun soittaa, mä soitan. Muuten mä teen jotain muuta. Halusin hukuttaa mun ajatuksen ja minän hetkeks pois johonkin, mut netti-TV ei toiminu.

Se olikin sitten J joka soitti. Ja soittamalla se jollain tapaa pilas mun aiemmat ajatukset. Se soitti mulle. Mä en soittanu sille, vaan se soitti mulle. Vastasin epäröinnin jälkeen.

J kyseli oonko kauheen vihanen sen ohareista. Taisin vastata että oon. Se taas koitti vähän puhua, mitä on tapahtunu.
"Mitä toi X kerto mulle jostain sun maijareissusta?"
Niin joo. Yks työntekijä, jota näin tiistaina, joka on tosi kiva. Sille mä vähän avasin asiaa, mut koska oltiin julkisella paikalla, en viittiny kauheesti puhua. Toisaalta en ois varmaan uskaltanukaan.
"Tapahtuks se maanantain jälkeen?"
"No ei.. se liitty mun viikonlopun seikkailuihin."
"Mikset sä kertonu mulle?"
Mä en tiedä. Tai kai mä tiedän. Se oli sellanen asia, josta aattelin et voin mainita sit joskus... joskus paljon myöhemmin, vuosien päästä. ("Tiiätkö sillon joskus muuten...")

Taisin sanoo mun karkausajatuksista. J kysy, miks haluisin hävitä.
"Kai mul on jotenkin turha olo."
"Höpsö. Et sä oo mulle koskaan turha."

Tää puhelu (et J soitti mulle), ja toi vika lause, ne vaikutti siihen, että lakkasin harkitsemasta karkaamista. Tajusin myös, et mun on paljon vähemmän tuskallista olla menossa, jos oon selvittäny asiat. Tuun kuitenkin ajattelee. Enkä osais olla poissa kotoa ilman, et koko ajan miettisin, huomataanko mun katoaminen ja miten siihen suhtaudutaan. Se ajatus siis kuoppautu.

Itkin puhelun lomassa, salaisia kyyneleitä. En tiedä, tajusko J et vähän itkin, mä puhuin aika lyhyin sanoin ja välil oli pakko pitää taukoja kun en ollu varma kestäiskö mun ääni.

Olin edelleen antisosiaalisella päällä, katoin telkkaria ja söin, halusin olla ajattelamatta. Sanoinki siinä puhelussa et pelkään, et jos puhun, mä alan tuntee. Hassua, sillä siinähän mä itkin jo. Se sijainen tuli kuitenkin juttelee, ja vaik se on kiva, mä olin aika.. no en tiiä voiko sanoo et tyly, mut jotenkin kovin vähäpuheinen. Sellanen, mikä on yleisesti ihan ok, ei niin ystävällinen mut ei epäystävällinenkään, mut mun mielestä tyly.


Seuraavana yönä mä heräsin murehtimaan. Joskus ennen auringonnousua. Varmaan tunnin tai kaks mä pyörin ja pelkäsin puhumista, mitä sanon. Mut en enää harkinnukaan et häviäisin. Sitä paitsi haluisin nähä J:n ennen sen lomaa.

Heräsin keskustelun ääniin, nukuin loppuyön huonosti. Kevyesti ja heräillen. J puhu jomman kumman mun kämppiksen kanssa keittiössä, mistä äänet kuuluu aika hyvin mun huoneeseen.

Nousin sit ja hiippailin vessaan, en oikein tiennyt miten olla kun mut huomattiin. Onneks pääsin suht nopsaa sujahtamaan ohi, ja kun oli hoitanu mun pakolliset aamutoimet, istuin keittiön pöydän ääreen. Oltiin kahdestaan. J kävi puhumassa puhelimessa, pidemmänkin ajan. Mä tein leivät mutten saanu syötyä.

J tuli sit paikalle huomaaman asia. Yks haukkaus toisesta leivästä kadonnu.

Aluks teeskenneltiin ettei mitään oo tapahtunu. Mä mietin et miksen mä voi ottaa asioita puheeks, miksen uskalla, vaan ootan et J sanoo jotain. J kysyki et puhutaanko mitä tapahtu, vai säästä. Puhuttin joutavia, mut kai sekin ties et ennen pitkää mä alkaisin puhua.

Ja niin mä aloinkin. Vaikeasta. Eikä ruoka kulkenu yhtään sen paremmin. Pureskelin omppua. Selitin yön tapahtumia, kuinka olin lähteny vaan yhelle, ja miten olin tutustunu tyyppeihin ja sitten oltiin yhen randomin asunnolla. Siihen tökkäs. J autto kyselemällä, mut en saanu kerrottua juurikaan. Kähmimistä.

Selitin myös jatkoseikkailut poliisiauton kyydillä kotiin. Sekin oli ongelmatonta. En ymmärrä miks musta on niin siistiä jos joutuu tekemisiin poliisin kanssa :D Mun tarina kerto sen, että olin tullu kännissä kotiin. Sanoin sanoneeni poliiseille, etten sais tulla kännis kotiin. J ei sit tarinan kuluessa kysyny suoraan, enkä mä kertonu. Ehkä J ei haluukaan tietää, koska se on työntekijän roolissa, eikä haluu mulle ongelmia. Tai ehkä se kuitenkin kirjas sen ylös, mut ne ei haluu rangaista mua enempää kuin mitä oon jo kokenu. Tai ehkä ne ei voi todistaa et oisin tullu kännissä paikalle.

Palattiin takas siihen, mitä tapahtu kolmen ja neljän välissä. Sudentuntina. En osannu kertoa. Häpesin. Sanoin et mulla ei oo sanoja, vaikka Halinallellekin selitin asian. Mä häpeen enempi J:n seurassa, vaik rutkasti vähemmän kuin ennen. Itse asiassa häpesin tapahtumassa lähinnä sitä, että mä olin jollain asteella mukana. Sanoinkin siitä, omalla tavallani: "Must ois paljon helpompaa, ainaki kertoo, jos mua ois vaan mätkitty ja sit raiskattu." Koska sillon olisin vaan viaton uhri. Nyt olin osallisena seksuaalisessa teossa, ja seksuaalisuus on edelleen jollain tapaa värittyny likasella värillä.

Sanoin myös pelkääväni että mulla on HIV.
"Mut ei sen pitäis olla mahollista jos ei mitään tapahtunu."
Pieni hiljasuus.
"Vai tapahtuko?"

Mä en osannu vastaa ees kyllä-ei -kysymykseen: kävikö se mun sisällä? Se ei ollu sellanen, mihin oisin voinu sanoo kyllä tai ei, koska se ei ollu selkeesti kumpaakaan. Ja jos oisin vastannu, oisin joutunu myöntää J:lle, et mulla on sukupuolielimet. Sanoin, ettei se oo niin yksinkertasta. Lopulta vastasin: "Se yritti." Ja jouduin toistamaan sen, koska J ei kuullu.

Oltiin me aika pitkään siinä istuttu. J:n piti hoitaa jotain muita asioita, ja tarina oli pääpiirteittäin kerrottu. Mietin siinä kertoessani, et voi kauhee kun joskus saan kuulla näistä mun sähläyksistä. Tuntu hankalalta kertoo J:lle mun kännitoheloinneista, mut kuten J sano, ehkä mun tarvii testaa mun rajoja. (mä: "Onneks sä et oo mun äiti. Koska en mä vois sille kertoo mun sähläyksistä.)


J sitten ohi mennessään kurotti halaamaan mua tuolin karmin yli. Mä tiesin tän, tiesin et jotenkin koskis. Ja mä suunnittelin sanovani älä, ja ku se lopettais, kertoisin vaan kokeillakseni onko mun keholla rajat. Ja pyytäny takas. Mut todellisuus on jotain muuta, taas kerran, enkä osannu sanoo mitään.

"Kaikki on hyvin."
"Saaks nyt pillittää?" Musta tuntu et itken ihan just.
"Ei saa."

Mut silti mä vähän itkin.

Menin sit tutulle paikalle kattoo kun J kirjottaa koneelle. Puin hajanaisia ajatuksia sanoiks. Sanoin myös et jäi harmittaa, etten saanu kunnol kerrottuu. J vastas ettei tiedä miten kysyis et saisin sanottuu. Ei se siitä oo kii. Mä vaan häpeen. J sano, etten oo tehny tähänkään mennessä tehny mitään, mitä tarvis hävetä.

Mitään. Hämmentävää. Häpeän silti. Miks?

Toivuin takasin meneväksi ittekseni ja liftasin J:n matkaan. Se heitti mut asemalle, mistä pääsin jatkamaan matkaa äitille kuten mun suunnitelmiin oli kuulunu jo pitkään.

Sanoin autossa, että tiedän nykyään, et J tulee takas lomalta. Oon kehittyny viime kesästä, huomasin. J sano, ettei se tiedä itekään et millon.

Pidä hauskaa.
Sä kans.

Ja sitten mä hyppäsin autosta ulos. Nostin laukut mukaani ja vilkasin vielä kuinka J ajo pois.

Mun J.

Musta tuntuu kuitenkin hyvältä, vaikka J lähtikin lomalle, enkä nää sitä hetkeen. Koska nyt mä tiedän, et se palaa takas. Me nähään vielä, varmaan elokuun puolella sitten. Musta tuntuu niin hyvältä, kun voin kantaa J:tä mun ajatuksissa mukana, tietää et se on tuolla jossain, ja et se välittää musta.


Ja nyt oon koittanu lomailla miten kai loma onkin tarkotettu: teen niitä asioita joita haluan, en niitä mitä pitäis. Mullistavaa mulle. Ja vaikeetakin päästää asioista irti, siis vaikka ne kuinka naputtais takaraivossa et ne pitäis tehä. Mä en tee niitä. Ellei mua huvita.

Jäin miettimään vähän sitä, kuinka yhdestä pienestä keskustelusta selvis, että J on ilmeisesti joskus kantanu mun murheita kotiinsa asti. En muista sitä keskustelua, kirjottaisin sen muuten tänne. Mut johonkin totesin, et ootko sä muka millekään [mun murheelle] tehny niin, vähän katkerasti ehkä. Ja J sano, että joillekin.

En vaan käsitä, miten jollain voi olla noin suuri sydän ♥