Nyt se on ohi

Koville otti.

Mun piti tänään mennä kouluun. Mutta en oo tehny mitään. Okei oon noussu sängystä, syöny ja... vein roskat. Muuten oon sit voinu huonosti, ollu enempi tai vähempi maassa.

Terapia loppu. Ohi. Päätetty.

Tänään tuli ne tunteet, joita mietin sunnuntaina et millonkohan ne tulee. Tänään ne iski.

Pakenin mun tunteita lukemiseen. Kun mun oikeesti piti mennä kouluun. Katoin et lähen kun oon soittanu lääkärille, se soittoaika on niin hassusti. Mut katoin kelloo, tajusin etten kerkee sekä soittaa et mennä kouluun. Niin jäin sängynpohjalle. Enkä tehny mitään, paitsi pakenin tunteita lukemiseen.

Kun J sit tuli paikalle (se kävi aiemmin), mä olin lukkiutuneena mun huoneeseen. Uskottelin itelleni jo aiemmin etten välitä et missä se menee ja millon. Niin kuin oisin uskonu tota.

J tuli koputtelee. Mä kerroin sille et mikä masentaa. Ja löysin tiedonmurusen et B on vaihtanu työpaikkaa. Hirmu kauas. Seki masens.

J houkutteli mut seuraks syömään. "Vai haluuks jäädä tänne masentuu? No et haluu."
Mä nauroin. "Ihan ku mä haluisin."


Vaihteli fiilis, välil oli parempi olo. Ja sit se putos. Rupesin sit itkee. Murehdin mun terapeuttia, tuntu et se on hylänny mut vaik tiesin et niin ei oo. Ja masens se et päivä valuu hukkaa enkä oo tehny mitää. Tiesin et pöhö olo johtuu kans siit etten oo käyny pihalla. J:kin ehdotti et menisin ulos. Ja mun piti. Menin mun huoneeseen, et oisin vaihtanu vaatteet mut lysähdin sängylle. Ja sillon aloin itkee.

Ja itkin kans sitä kun J ei tullu pelastaa mua. Ärsytti se kuinka jotekin ryvin siinä kaikessa pahassa olossa et toivoin vaan et mut haettais sieltä pois. En uskonu pystyväni siihen yksin. Pyörittelin itsetuhosia ajatuksia ja olo oli hirvee. Kun J ei tullu nostaa mua kuopasta, keräsin itteni ja menin sen luo. Mun piti olla suht kasassa, luulin niin, oisin pyytäny apua. Mut rupesin itkee lisää.

Siin kohtaa vähän sumeni. Ehkä dissosioin itteeni pois? J istu mun viereen. Voi kuinka mä oon toivonu koko päivän et se lohduttais mua. Mut huomasin kyllä et se on etäisempi, ihan varmaan se on kans huomannu mun toiveen mut jotain se on muuttanu käytöksessään. Ehk se pelkää sitä rajaa, mikä on sopivaa ja mikä ei.

Se istu mun vieressä ja mä itkin. Sininen pyöri kans siin lähistöllä ja ne juttelin J:n kaa jotain. Mä rutistin silmät kii, niiskutin ja häivytin itteni. J jossai välis kiers kätensä mun ympärille, hetkeks, mut se teki sen eri tavalla kuin aiemmin. Se on kans yks mikä ihmetyttää, et kuinka paljo näitä kosketuksii voi näyttää muille asukkaille.

Kun olin keränny rohkeuteni, nojasin J:hin ja piilotin itteni sen olkapään taakse. Musta se oli tavallaan parempi, koska pystyin ite päättää kuinka kauan siinä oon. Imin voimaa mun turvaihmisestä. Itkin aikani, ja olo alko ehkä helpottaa. Mun turvapeitto oli totta kai koko aika siinä. Vetäydyin, ja J näpers mulle letin.

Mietin siinä taas, et mikä siinä on et kosketus kertoo mulle jotain sellasta, mitä uskon, mut jos sama asia sanotaan, mä en usko. Sama sillon perjantaina, ku J oli mukana terapiassa. Se jossai vaiheessa kun olin oikeen vaikeeta, silitti mun selkää. Ja sai sillä sanottuu paljon, sellasta, mitä en ois sanoina uskonu: Oon tässä, autan sua, sä pystyt tähän kyllä.


En ollu tajunnu et tää on näin iso juttu. Niin paljon kun oonkin terapeuttia välillä vihannu, inhonnu. Sen samat fraasit. Se kun se ei tajuu, tai kuule. Niin tää sattuu, tavallaan. Vasta nyt oivalsin, että se ei oo missään välissä halunnu mulle mitään pahaa. Luin mun terapian alkuaikojen blogitekstejä. Niissä pelkäsin että terapeutti lyö mua. En oo pelänny sitä pitkään aikaan, muistanu ees sellasta. Ja nyt kun terapia loppu, tajusin ettei se oo halunnu mulle mitään pahaa.

Mä vein sille kortin. Ja ruusun. Tummanpunasen. Höpötin, puhua pulputin kaikkea mieleen juolahtavaa ettei mikään jäis sanomatta. Jossain vaiheessa laskeutu hiljasuus. "Mitä muuta tulee mieleen?"
"Ei oikeen mitään."

Se lopuks vihjaili et lopetetaan tässä. Mä jäin istuu kuin tatti siihen tuoliin. "Mä jäin yhteen asiaan jumiin... tiiän et mua häiritsee jos en kysy. Mut saako tässä kohtaa halata?"
"Saa. Ja mä oisin varmaan ehdottanukin sitä kun oisit noussu ylös."
"Okei."
"Päätetään haliin."
Halattiin, ja se oli outoa kuten olin arvellukin. Mut se oli lämmin hali. Myös fyysisesti. Tajusin siinä et terapeutti on mua lyhempi.
"Laita sitten viestiä."
"Juu. Kyllä mä varmaan.. pärjään."
Katoin silmiin kun sanoin moikka.

Äkkiä ulos, silmät kostu jo siinä vaiheessa. Itkin matkalla pois, ja ihmettelin, kuka oli painanu pikakelausnappia. Miten nyt yhtäkkiä ollaan tässä?


Sanoin J:lle, et en haluu mitään kivaa terapeuttia. Sais olla joku kamala. Niin ei kirpase sit kun siitä tarvii erota. Lähteä.

Kyl mä oikeesti selviin. Ja kyl sen seuraavan terapeutin pitää olla kiva. Nyt vaan tuntuu sitlä et ei enää ikinä ketään kun kaikki lähtee.

Seuraava terapeutti vois olla mies. Se ei kuulosta mahottomalta ajatukselta. Jos se paikkais jotain mitä jäi omasta isäsuhteesta puuttumaan.