Lottopotti asioissa

Äh. Piti kirjottaa. Taas mulle käy näin. Mulla on juttu josta olisin halunnu kirjottaa (pe terapia), mut tulee uus vielä ajankohtasempi asia (huominen vika terapiakäynti) ja koen syyllisyyttä ku en kirjota. Tuntuu että "pitää". (Tähän mun terapeutti tarttuis.)


Perjantain käynti meni hyvin. Olin etenkin aluks ihan jäässä. Sain sit suostuttelujen jälkeen kaivettua esille sen lapun ja aikomisen jälkeen palloks rutistettuna annoin sen J:lle. Että sekin tietää mistä puhutaan.

Ei puhuttu lainkaan yksityiskohtia. En tiiä onks se hyvä vai huono. Halinalle pelkäs etukäteen kai et jotenkin nolaan sen sillä et se oli liian kännissä että sillä ois seisonu. Mä sanoin et se on jotenkin olennaista... koska halusin selventää sen että oon viel neitsyt. Ei tullu selvennettyy.

En oikeen muista mitä tästä puhuttiin. Mä en paljoo puhunu, olin kamalan ahdistunu ja dissosioin.

Puhuttiin vähän helpommista aiheista. Lähinnä siitä et mikä on mun suhde J:hin. Ihastumiskiintymyssuhdehässäkkä. Ja todettiin että oon kasvamassa, kun nään jo hyvännäkösiä miehiä. Se oli hassua J:n suusta. Sain suuta auki ja puhuin pitkätkin pätkät. En enää muista mitä. Ainakin siitä et ne ihmiset, jotka on ollu samassa roolissa kuin J nyt, on aina lähteny. Niitä on yhteensä jotain 20 ja musta on surullista kun ne aina lähtee. Jokasen kaa on päässy vähä pidemmälle, ja aina se lähteminen on sattunu vaa enemmän. J sano jotain siitä et jos nyt kävin prosessin loppuun sen kanssa, ja musta se on aivan mahtava ajatus!

Musta tapahtu edistystä, vaikka olinkin liian kipsissä puhuakseni seksuaalisuudesta juuri mitään. Sanoin mun vakiot, että se on likanen juttu enkä haluu olla likanen tai paha.


Tuntuu et viime aikoina jännite mussa on vaan kasvanu. Toisaalta seksuaalisuus houkuttelee niin suuresti. Niin voimakkaasti. Toisaalta yhtä voimaakkaasti mua ahdistaa kaikki siihen liittyvä. Ja koitan tasapainotella näitten välissä, voin sanoo ettei oo helppoo. Ehkä on hyvä etten oo parisuhteessa.

Siitä juontuuki mieleen Halinalle. Se sano tässä viimeks ku juteltiin netin yli, että jos jompi kumpi löytää jonkun tyypin jonka kanssa seurustella, meiän juttu loppuu siihen. Mua hämmens, ja selvensin ettei meil oo mitään juttua. Ja musta tuntuu pahalta, että Halinallen mielestä tavallaan on. Oon miettiny kauheesti sitä et mikä meiän suhteessa on ok. Sain jossai välis oivalluksen: voin puhuu seksuaalisuudesta Halinallen kanssa, mut en jaa sitä. Ja että voin tehä asioita jotka musta tuntuu siltä, että en oo pettämässä (jos mulla ois kumppani). On vaan niin vaikee tietää mitä noi asiat sitten on.

Oon viime aikoina ruvennu haikailee parisuhdetta. Ja jos Halinallen suhtautuminen on toi, niin mun tekee mieli "raivata" se ulos mun elämästä ennen kuin tulee mitään vakavampaa juttua jonkun kanssa. Totta kai musta tuntuu pahalta että Halinalle haluu hylkää mut heti jos löytäisin jonkun (sanoisin et todennäkösemmin ennemmin mä löydän jonkun kuin se löytäis).

En tiiä yhtää mitä tekisin Halinallen kaa. Tekis mieli vaa sanoo et heippa, älä soittele enää. Mutta. Miten Halinalle pärjää, sil on jo valmiiks nii vähä ihmissuhteita ja se mieltyy niin harvoihin tyyppeihin ja se on niin ihastunu muhun. Mutta2. Kun se pelkää koko ajan et hylkään sen, mä vaan vahvistaisin sen pelon todeks. Mutta3. Aina kun aattelen et tää loppu nyt, pieni ääni mun päässä rupee ilkkuu et luovutanko näin helpolla, annanko periks? Tää paskan määrä vaan tuntuu olevan yhtä suuri kuin se mitä tästä saa.

Toisaalta, jos sanoisin et näkemiin, mun ei tarvis murehtii tätä ihmissuhdetta. Voisin vapautuneemmin olla nainen, naisellinen. Mun ei tarvis murehtii sitä et voinko ees ajatella treffejä vai loukkaanko jo sillä Halinallea. Mun ajatukset ja mielipiteet ei hukkuis johonkin suohon jossa me Halinallen kaa keskustellessa tarvotaan. Mun ois helpompi olla kun ei oo ketään joka on koko ajan melkeinsuhteessa mun kanssa.

Ehkä voisin sanoo sille, että jos siitä kerran tuntuu siltä, että jos jompikumpi löytää unelmiensa prinssin/prinsessan, tää loppuu siihen, niin miks me ees ootetaan siihen? Pistetään saman tien poikki. Koska tää kuulostaa liian... epäkaverimaiselta jos jomman kumman parisuhde vaikuttais noin voimakkaasti. Halinallenkin ois helpompi päästä musta yli jos en koko ajan pyöris nurkissa. Etenki jos oisin kamala (en tosin haluu olla). Tiiän et Halinallen on kans vaikee olla, se kun on ihastunu eikä pääse siitä tunteesta. Eikä kuvitelmistaan, taikka haaveistaan. Mut mua ne ärsyttää, lopettais jo.

Taasko mä oon se joka on pistämässä tätä ihmissuhdetta poikki? Ilmeisesti. Halinalle on aina palannu. En mä voi tietää, jos se oiski se unelmien kumppani mulle. Mutta tällä hetkellä musta tuntuu, että se aiheuttaa mulle liikaa paskaa. Toki, se tuo kaikkee hyvää kans. Mut en jaksais tätä jatkuvaa ongelmaa, jatkuvaa hajoilua ja sitä kun jompikumpi laittaa viestii "tarvis puhua".

Mitä mä teen?


Huomenna. Vika terapia. Askartelin kortin, ja musta siitä tuli tosi hieno. Ja käyn ostaa ruusun. En tiiä mitä sanoisin, en keksi mitään. Ja mietin, millon muhun iskee tunteet. Suru? Menetys? Helpotus? Jännityksen laukeaminen? "Vihdoin"? Hämmennys?


J:n työt vähenee täällä. Ylemmältä tasolta tuli käskyä et se saa muita töitä, muualta, kun ne on muka tässä yksikössä liikaa. Totta kai se harmittaa. Onneks se ei tapahdu ihan vielä.

Vietän aikaa J:n kanssa, ja oon onnellinen siitä. Yks ilta juttelin sen kanssa pitkät pätkät, olin silmät kiinni syystä jota en nyt tässä kerro. (Ei ahdistus.) Ja sen takia tuntu et oli vähän  unen ja valveen rajalla ja puhuin tosi avoimesti. Seksuaalisuudesta, et mua hämmentää kun J puhuu siit niin avoimesti, heittää härskiä läppää. Ja J:stä ammattilaisena, miten se tasapainoilee ammattimaisuuden ja jonkun muun välillä.. se on paljon lähempänä meitä asiakkaita kuin useimmat muut työntekijät. Ja se toimii tosi hyvin. J sanoo ettei se kaikkien seurassa oo tällanen, on kuulemma paljon virallisempi jonkun muun seurassa... mietin miten se tekee sen. Mistä se tietää kuinka paljon eri ihmisiin luottaa? Kuinka paljon voi puhua omia juttujaan? Sillä taitaa olla ihan hirmusen hyvä ihmistuntemus. Arvostan sitä ihmistä ihan valtavasti.


Epämääränen tyhjyyden tunne. Viikon alku? Terapian loppu? Väsymys? Hämmennys? Halinalle? Murehditus? Kevät? En tiedä. Niin monia asioita... koitan olla luovuttamatta. Ei sillä et se ois lähellä. Sillä, et arvostan ihmisiä jotka ei luovuta. Paitsi joissain asioissa on hyvä luovuttaa, kuulemma se on hyväks mielenterveydelle et antaa periks ylivoimasten haasteiden edessä. Uskon sen.

Huomenna myös psykologin toinen käynti. Tein sen antamat läksylaput, ja luin terapioista (psykoanalyyttinen, trauma ja NLP josta se ei oo puhunu mut mua kiinnostaa se).