Muurin ylitys part 2 lässähdys

[Jatkoa edelliseen]

Terapeutti kysy et luenko se lapun ääneen. En pystyis, taisin sanoo. Miten sit haluun et edetään? Haluisin antaa tän, mut en tiiä mitä se lappu teki viel mun kädessä. Terapeutti sano et jos nyt jotain ihan muuta. Se kaivo kännykästää esille videon. "Täs on koira." Lyhyellä videopätkällä koira istu nojatuolissa. "Ja tässä se näyttää sulle kieltä." Mua nauratti. "Sä pilaat mun hyvä ahdistuksen."

Terapeutti sit luki sen lapun. Mä ahdistuin. Itkin. Olin vähän kippuralla.

Mut mä pystyin puhumaan, multa ei menny puhekyky! Puhuttiin aiheesta vähän, reunoilta, mikä oli mulle ihan tarpeeks. Terapeutti kysy et mitä join.

Mua ärsyttää nyt tätä kirjottaessa, etten saa enää sitä fiilistä purettuu tähän. Täl hetkel mun olo on aika surkee. Mut pointti oli se, et kun palasin terapiasta (se näytti mulle ohjelman, jonka nimi oli joku Kiska ja se oli tullu just vähän aikaa sit telkkarista, kerto seksuaalisuudesta), mun olo oli niin ihmeellinen.

Mä koko paluumatkan kuuntelin musaa ja koitin olla itkemättä. Musta vaan oli niin mahtavaa et mä pystyin kertoo sen, ei tullu maailmanlopun ahdistusta ja musta tuntu paremmalta.. ja kun aurinko vielä paisto kun matkasin pois.. se tuntu niin samalta kuin miltä musta tuntu. Teki mieli itkee sitä miten maailma on niin kaunis, miten mä pystyn puhuu enkä mee lukkoon. En pysty kuvailee sitä mut niin ihmeellinen tunne. Ainoo, mikä ehk sitä kuvais hyvin on se, et paraneminen tekee kipeetä. Sitä se oli. Ihan mahtavaa, mut sattuu.

Terapeutti ehdotti, ihan niin kuin J:kin, et jos J tulis mukaan ja puhuttais tästä. Mitä mun ja Halinallen välillä tapahtu. Suostuin, sanoin kysyväni J:tä. Terapeutti sano et sit voisin itkee itkut pois.

Kuulostaa kyl ihan hirveeltä. Se, että mä menisin kahden, siis todellakin kahden, ihmisen kanssa puhumaan. Mitä enempi ihmisiä, sitä vaikeempi puhuu vaikeista asioista. Että puhuisin kahen ihmisen, joita kumpaakin katon ylöspäin, kanssa puhumaan mun seksielämästä.

Mut mä ilmeisesti aion tehä sen. Saanpahan ainakin syyn hajoo kunnolla. Koska hajoomisessa on se niin hyvä puoli et sit joku saa välittää, saa lohduttaa, joku tarkkailee. Tuntuu et on tärkee. Ja jos ja kun hajoominen ei ookaan niin paha, niin saa asioita eteenpäin. Ja sais tosiaan itkettyy tätä pois.


Se siitä.

Täl hetkel olo on maassa koska stressaa. Näin Halinallee, oon nähny sitä nyt kai neljänä päivänä putkeen. Torstai se pisti viestii, et voinko tulla kun sil on paska fiilis. Menin sen luo, se rupes itkee heti ku näki mut ja heittäyty kaulaan. Tiedän, et jos se itkee muutaman kyyneleen, se vastaa samaa kuin mun tunnin itku ja nenäliinavuori. Koitin kuunnella, se ei hirveesti osannu puhuu. Tunnistin täysin sen fiiliksen: ajatukset laukkaa ihan hirveen kovaa, koittaa puhuu mut lopputuloksena saa vaan joitakin irrallisia sanoja sanottua. Tein parhaani, en oikein saanu kiinni mikä oli ongelma, mut ajattelin et oon läsnä ja koitan kuunnella. Tulin siinä miettineeks et onkohan J:llä samanlaista mun kanssa, kun mä koitan puhuu. On paikalla, mut ajatus vaan rupee harhailee eikä oo aavistustakaan et mitä toi oikeen ajaa takaa.

Kuulemma autoin tosi paljon, osasin sanoo "mm" just oikeisiin kohtiin. Ja kylhän Halinallen fiilis rupes sit nousee. Ja olin ilonen et osasin olla avuks, vaik ei se mulle kovin suuri vaiva ollu.

No, täs ollaan nähty ja puhuttu. Halinalle vei mut pihalle. Mua on masentanu tänään, on kipee olo, ylppärit tulossa ja muutaki stressiä. Viel yks koe huomenna. Halinalle soitti ja halus tulla käymään, olin nihkee koska halusin saada asioita aikaseks mut tiedän etten halunnu tehä niitä. Ja sunnuntai, se on vaikee päivä. Kun se lähti sit kotiin, mua oli ulkoilutettu kunnolla ja olin kastunu. Ja mä mietin siinä koko aika, mikä Halinalle on mulle. Oon miettiny sitä täs ku on nähty.

Se on tärkee. Mä oon koittanu hankkiutuu siit eroon, mut se on liian sitkee. Mä oon antanu sille vihdoin ja viimein pakit, mut loppujen lopuks, mitä se on muuttanu? Ei mitään. Oon saanu mielenrauhan, et oon muka vaan sen kaveri, mut loppujen lopuks: mikään ei oo muuttunu. Tää on ihan samanlaista. Ketä mä koitan huijata? Tää ei oo mikään kaverisuhde, vaikka kuinka valehtelen ittelleni niin. Mä haluun että se on. Ja samalla en.

On kaks minää, me ollaan eri mieltä. Toinen minä haluu ajaa Halinallen mahollisimman kauas, se tietää liikaa. Tai korkeintaan pitää kaverina.

Toista minää en suostu kuuntelee. Se on se paha ja likanen. Siitä ois hienoo jos vois kesällä kulkea rannalla Halinallen kanssa käsi kädessä, tehä asioita yhessä ja elää sellanen leffakesä. Se on se joka haluu panna sitä kunnolla. Ja siks se on paha. Seurustelu ja seksi on pahoja asioita, enkä ymmärrä sitä?

Tää ristiriita painaaa mua. Ei ihme et Halinalle sanoo mua hankalaks.

Mut vaikka kuinka uskottelisin itelleni niin, Halinalle ei oo pelkkä kaveri. Tää on jotain diipimpää, sen sanoin. Se on. Mut kiellän sen iteltäni. Tänään vasta tajusin kuinka pahasti viilaan itteeni linssiin.


Seksuaalisuuden saralla on paljon esteitä vielä. Mä vaan koen sen kamalan likasena, en tiiä miks. Se on paha paha paha asia, ja oon paha ja kamala ja likanen jos teen mitään siihen liittyvää. Sillon mua pitää rangaista, oon toiminu väärin. Ja siks mun oli niin vaikee kertoo terapeutille siitä mitä tapahtu. Koska tuntuu et oon tehny jotain pahaa.

Ja mä pahoinpitelen itteeni. Okei, se muoto on muuttunu mut idea on sama. Koska. Tätä ei oo helppo kirjottaa, mut haluun kertoo. Kyse on siitä vaikeimmasta, itsetyydytyksestä. Mä en oo tehny sitä pitkään aikaan, nyt niin kävi taas. Ja mä oon niin vihanen itelleni orgasmin jälkeen, niin pettyny itteeni et koitan satuttaa itteeni. En samalla tavalla kun aiemmin, viiltelemällä tai lyömällä, vaan jatkamalla niin pitkään et sattuu. Tätäkö sä halusit!?