Minä ja hän

Mietin. Tää voi olla vaan mun omassa päässä, mut tää on vähän niinkuin kolmiodraama. Erittäin kaukaa haettua mutta muutakaan en keksi.

Mietin jatkuvasti, mitä teen Halinallen kanssa. Joulun alla käydessäni kylässä olimme läheisissä tunnelmissa, ja jälkikäteen ahdisti, tosin ei niin paljon kuin syksyllä, sillä en antanut lupaa koskea alapäähäni. Seksuaalisuus ahdistaa liikaa. Se on yksi syy miksi en pysty tähän. Halinalle ehdottelee usein, sanoo että haluaisi nussia mua, ja vaikka - en haluaisi myöntää, tää ei oo mua - mä jollain tapaa sitä haluaisinkin, tiedän, etten pystyisi antamaan sitä itselleni anteeksi. En enää toista kertaa.

Samalla mietin, ketä oikein huijaan. Halinallen kanssa on harrastatettu jotain seksin tapaista nyt kaksi kertaa, ja kummastakin olen selviytynyt (jälkifiiliksistä). Ainakin ensimmäisen kerran jälkeen totesin olevani kamala ihminen ja pesin itseni kloorilla. Enkä halunnut antaa anteeksi itselleni. En tiedä olenko antanut. Toinen kerta ei ahdistanut jälkikäteen niin pahasti, sillä pahinta ei tapahtunut. En tiiä mistä se johtuu, mutta musta pahin asia on orgasmi. Siinä vaiheessa mitään ei voi enää perua, vahinko on jo tapahtunut ja eläimellinen himo jättää yksin eritteiden keskelle.

(Mä en tiiä miks mä sallin itteni ees kirjottaa tätä, ehkä siks et oo anonyymi tai siks et mun käsitykset omista sallimuksista on jotenkin vanhentunu.)


Kuitenkin. Oon tullu siihen lopputulokseen, etten pysty jatkamaan Halinallen kanssa tätä juttua mikä meillä nyt on. Vaikka oon viimein suostunu myöntämään, ettei me olla enää kavereita, vaan jotain enemmän. Mutta me ei seurustella, vaikka kuten Halinallekin sanoo, minkään ei tarvis muuttua. Ehkä mä pelkään sitä nimeä sitten. Seurustelu. Mä en voi. Viimeks Halinallen vieressä nukkuessani (okei oon nukkunu sen vieres ehkä kolme kertaa niin viimeks kuulostaa pahalta) mietin, ketä mä oikeen yritän huijata. Eikö tää oo jo seurustelua? Mut en suostu antaa periks. Ei ole! En uskalla. En pysty.

Vaikka mä mitä tekisin (kai?), mä en oo ihastunu Halinalleen. Ja se on se juttu mikä tekee tästä niin vaikeeta. Se ei tunnu musta sellaselta ihmiseltä jonka avulla haluisin selvitä näistä ongelmista. Ehkä mä siks sanon sille et mun tarvii selvii näistä yksin. Se ei tunnu oikeelta. Musta muutenkin tuntuu väärältä, että kun Halinalle on niin rakastunut muhun, ja valmis tekee mun eteen ilmeisesti melkein mitä vaan, mä en pysty tarjoamaan läheskään samaa, koska mulla ei oo samanlaisia tunteita sitä kohtaan.

Ja tästä päästään "kolmiodraamaan" (mua naurattaa et nimesin tän kolmiodraamaks :D). Jos mä johonkuhun oon ihastunu, se ei oo Halinalle vaan J. Ja se tekee tästä mun mielestä kieroa, sillä mä tunnista Halinallen tunteita, koska mä koen jotain samantapasta J:tä kohtaan. Okei, mä en missään nimessä haluis nussia sitä. Hyi. Ja mä en toivois et se ois ihastunu muhun. Hui.

Mä koen itteni pikkasen prostituoiduks kun sallin Halinallen olla mun lähellä, vaikka en tarvii ite sen läheisyyttä, ja toivoisin ite voivani olla J:n lähellä. Musta ei tunnu siltä et ois mitään järkee seurustella tyypin kanssa, johon ei oo ihastunu. Vaikka se on mulle tärkee. Vaikka mä välitän siitä. Vaikka me ollaan opittu toisiltamme hirveästi.

Mä tiedän et mä selviäisin siitä. Elämä ilman Halinallea, se on mahdollista. Mehän ollaan niin moneen kertaan jo katkastu välit, tai meinattu. Ja aina on palattu takas. Oon sillon kokenu sen miltä tuntuis olla ilman Halinallea, ja ainakin sillon syksyllä kun se muutti pois, eikä pidetty yhteyttä yli kuukauteen, mä selvisin ihan hyvin. Toki ajattelin sitä välillä. Mut mulla ei ollu suuria vaikeuksia alkuitkujen jälkeen.

Pelkään vaan et Halinalle ei selviä. Sitä paitsi, se on niin rakastunu muhun. Mä luulen että mä oon sen ensirakkaus. Se jaksaa mua vaikka oon kauhee, se tietää musta lähestulkoon kaiken, ja se pitää musta silti. Se on nähny mut pahimmillani, ja se haluu silti nähä mua. Pelkään, et menetän tässä elämäni tilaisuuden jos päästän sen menemään. Mut en haluis rikkoa Halinallea pitemmällä tähtäimellä. En tiiä oonko jotenkin kauheen hyvä katastrofiajattelussa (olen), mut nään jo kuinka aikanaan meidän suhde loppuu ja Halinalle tajuaa et se on ainoostaan pitäny tätä suhdetta kasassa. Mä en nimittäin pidä siihen juurikaan yhteyttä, se on se joka soittaa ja sopii tapaamisia. Se on se joka kehuu ja kertoo et on ikävä. Mä en pysty tekee samaa. Ja se tuntuu musta pahalta.

Oon jossain kuullu sanottavan, et älä valitse sitä jonka kanssa voit elää; valitse se jota ilman et voi elää. Mä haluan uskoa et tuolla jossain on se mun elämäni rakkaus. Mut seurustelu ei tunnu vielä ajankohtaselta, en oikeen ymmärrä mikä se on idea on. Oon tyytyväinen siihen jos mulla on J ja se välittää musta ja halaa ja lohduttaa. En tarvii sen enempää. Toivottavasti joskus, kun oon päässy vielä pidemmälle edistymisessä ja ongelmat hälvenee enempi, mä haluan seurustella, ja löydän jonkun rakkaan enkä tarvii enää J:tä. Surullinen ajatus, sillä J on tällä hetkellä mun elämäni tärkein ihminen.

Musta tuntuu niin hassulta, et Halinallenkin seurassa ajattelen J:tä. Koska J on niin ihana. Koitan muistuttaa itteeni et J ei oo täydellinen, ja oon ehk alkanu vähän ymmärtää sitä. Mut J on ihana, se on kaikki mitä tällä hetkellä tarviin.

Haluisin pitää Halinallen silti mun elämässä. Tuttuna, kaverina, ystävänä. Mut se on sanonu ettei se pysty siihen, ja ymmärrän sen hyvin ottaen huomioon mitä meiän välillä on tapahtunu. Mä en vaan haluu et se jää yksin. Sil ei oo paljon kavereita, ja J:n mukaan se ei kovin monesta ihmisestä pidä. Siks koen olevani etuoikeutettu kun se pitää musta. Ja tunnen itteni niin ihanaks sen seurassa, kun se kehuu mua jatkuvasti. Ja siks musta tuntuu niin pahalta sanoo etten voi.

Taas kerran joudun antaa pakit.

Ajattelin puhua tästä huomenna terapiassa. Viimeks jo alotin, mut en saanu tärkeintä sanottua: että oon ihastunu J:hin. Se pyörii mun ja Halinallen välissä. Ainakin mun näkökulmasta. Terapeutti vois antaa näkökulmaa, sillä muille en oikeen voi puhua. J:lle en voi, koska J on ite mukana tässä sopassa. Halinallelle en voi, sillä en haluu loukkaa sen tunteita. Kavereille en kehtaa, sillä mua silti hävettää myöntää et ihastun mua vanhempiin naisiin enkä ees haluis seurustella. Ja muille työntekijöille täällä... en luota niihin niin paljon. Ne ei ehkä tiiä mitä tunnen J:tä kohtaan ja mua hävettäis kertoa.

Puhun terapeutille jos saisin näkökulmaa. Jotta uskaltaisin tehä päätöksen. Mä uskon et tää on oikee päätös.