Puhuin Halinallen kaa. Sanoin et musta tuntuu pahalta ku en voi panostaa samalla tavalla kun mulla ei oo tunteita sitä kohtaan sillä tavalla kun sillä on mua kohtaan... Ja et se ei tunnu oikeelta tyypiltä.
Se otti sen aika raskaasti. Ymmärrän kyllä. Koitin olla hienotunteinen. Halinalle itki. Tiedän et se tekee sitä harvoin (miehet :D). Mäki vähä hajoilin kun se lähti.. mut en ollenkaan niin pahasti kuin mitä odotin! Olin yllättävän ok fiiliksellä koko tiistain, vaik J on ollu töissä ja ois ollu aikaa hajota.
Nyt oon hirmu onnellinen. Mun elämä rullaa hyvin. Alan ilmeisesti vihdoin päästä kiinni siihen mt-ongelmienjälkeiseen elämään, siihen kun suurimmat möröt alkaa olla voitettu ja elämä on hienoo. Hämmentävää. Niin pitkään oon pyrkiny tähän ja nyt mietin et missä on vika kun menee näin hyvin, oonko ansainnu tällasta.
Mua ei hajota. Paitsi tänään seksuaalisuus hyökkäs kulman takaa. Se alkaa olla mun ainoita mörköjä. Mut mul on sellanen fiilis et ihan kuin mus oottais jiku patouma, hajoamaton hajoaminen ja itkemätön itku. Se tuntuu. Mut onks se niin? Tavallaan must tuntuu et menee niin hyvin, mut esitänkö vaan sitä ku lopetin ne lääkkeet ja päätin näyttää et pärjään? Jos esitän, niin oon todella hyvä samalla huijaa myös itteeni. En osaa sanoa. Tänään kyl selvis tääl kotona et lääkitys on vähän niin ja näin. En halunnu valehdella kun kysyttiin. Pelkäsin/pelkään silti reaktioo.
Oon taas univelkanen ku on puhuttiin pitkä puhelu eilen illalla Hainallen kanssa. Se oli hukassa ja hajoili. Mä oon suht varma päätöksestäni, tää tuntuu hyvältä.
Huomenna palaveri. Jatkon selvitystä terapioiden kannalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttien valvonta käytössä. Kerrothan, jos et halua kommenttiasia julkaistavaksi, muuten julkaisen kaikki syynistäni läpi päässeet ja vastailen fiiliksen mukaan.