J lähti lomailemaan. Se on kyllä sen ansainnu. Oon ylpeä itestäni kun ostin sille kukkia ja askartelin sille hienon kortin :) Kortissa luki jotakuinkin näin: Oot mulle tosi tärkee, oot toteuttanu monia mun unelmia. Oot auttanu ja tarvittaessa potkinukin mua eteenpäin. Voin olla sulle kiitollinen monesta. Sä oot mun esikuva, toivon et musta tulee jonain päivänä yhtä ihana kuin susta. Kiitos ja vielä kerran onnea. T. Huolipallo ja pienet huolipallot
Tsemppasin itteeni et puhuisin terapiassa, sillä tää juttu Halinallen kaa mietityttää mua tosi paljon. Niin ajattelin et ois hyvä puhuu terapeutille, sillä en voi puhuu J:lle kun se on lomalla ja jotain tarvis tehä.
En kuitenkaan koskaan päässy niin pitkälle, et oisin kertonu mitä tehtiin.. Mutta puhuttiin kuitenkin seksuaalisuudesta, ainakin jotenkin. Mun olot vaihteli ahdistuksesta tyyneyteen. Ja kun mua rupes ahdistaa, taisin dissosioida, koska en kestä sitä ajatusta et terapeutti tietää kuinka likanen mä oon. Sietämätöntä. Mulle tuli sellanen olo et kohta saatan oksentaa, kurkusta nous jo ylös jotain.
Onneks siin huonees on lavuaari. Menin sille oksentaa. Terapeutti kysy viel kun menin siihen et meinaatko oksentaa.
Hassua oli se, että oksennus maistu samalta kuin lapsuudessa. Mehulta, tai joltain sen tapaselta. Ehkä se oli se porkkanaraaste (mitä nous ylös). Yskin ja oksensin, sanoin et voin mennä kans vessaan jos terapeutti ei kestä mut se sano jotain et on ok. Musta ainakin on tosi ällöttävää kattoo kun joku oksentaa, mut ehkä se terapeuttina on a) tottunu, b) sitä ei häiritse tai c) se ei voi sanoo että sitä häiritsis.
Join vettä päälle, enkä oksentanu enempää. Mun vesipullo oli vuotanu lattialle ison lammikon niin olin vähän nolona. Puhuttiin, ja kun selitin jotain et minkä takia mulle luultavasti tuli dissosiaatio, mä muutuin jotenkin ja jäin jumittaa että-sanaan. Enkä osannukaan puhua. Oisko se se pienin huolipallo sitten, en tiedä. Puhuin kuitenkin (koska tajusin osaavani lukeakin) vaik se oli hankalaa mut onnistu.
Ja mulle iski se huolestuttaja-vaihde päälle. Se joka puhuu kaikkee aika räävittömästi, jonka tarkotus on huolestuttaa ihmisiä, pistää ne tajuamaan et menee huonosti, teeskentelee muka välinpitämätöntä kun huoli herää. Puhuin et toivoisin et joku raiskais mut. "Ja sit mietin et pitäiskö mun tehä se itte. Veitsellä." Ja kerroin et oon välil ajatellu et lähtis huoraamaan. Nimenomaan siks et rikkoisin itteni. Terapeutti sano et ei kannata lähtee tekee mitää tällasta, ja kyl mä sen ymmärsin jopa siinä tilassa.
Hassua oli myös se et terapiasta lähdettyäni ahdistus karis suunnilleen ennen ulko-ovea. Erilaista kun aiemmin; sillon se on jääny pitkäkskin aikaa, nyt se vaan jäi sinne terapeutille.
Taidan tosissaan edistyä ja se on mahtavaa! Tuntuu oikeesti et oon täs viimesen kuukauden, parin aikana edistyny valtavilla harppauksilla :) Ja J:kin tais sitä sanoo, jotenkin epäsuorasti, mistä siis ymmärsin näin.. Jotain sellasta asumiseen liittyen et jos etenen tätä tahtii nii.. jotain.
♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttien valvonta käytössä. Kerrothan, jos et halua kommenttiasia julkaistavaksi, muuten julkaisen kaikki syynistäni läpi päässeet ja vastailen fiiliksen mukaan.