Erään merkittävän kynnyksen ylitys

"Mun mielestä se on yks perustarve, ihan niin kuin vaikka uni ja ruoka"

Mä päätän et haluan puhua. Tsemppaan itteeni sanomaan ääneen sanan seksuaalisuus, kuvittelen miltä tuntuu hypätä tän itse rakentamani muurin yli. Luen Vastaamon vastauksia helpiksi ja kun mua rupee ahdistaa, meen hoitamaan omat siivoushommani eli siivoamaan kylppärin. Oon ilmaissu J:lle haluni puhua, se sanoo et kohta. Kylppäriä kiillottaessani ajatukset lähtee harhailemaan, mikä on hyvä, sillä sillon ahdistuskin hälvenee. Kun palaan takas omaan huoneeseeni, J kysyy joko lopetin hössöttämisen. Joo.

Istutaan keittiössä, minä J ja harjoittelija. Puhutaan siitä millasta oli käydä kattomassa kuollutta mummia, ja isästä. Mä piirrän paperiin, johon listasin puhumisen ja puhumattomuuden hyvät ja huonot puolet, stressikuvioita. Samanlaisia kuin sillon kun puhuu virallista tai hankalaa puhelua. Mulla on edessä tee. Juon teetä harvoin. Ajattelin, et voisin kans syödä, mut luulen että tuun vielä oksentamaan ja ruokakaan ei nyt maistu.

"Entäs ne hankalammat asiat?"
"Onks tää isäjuttu jo ihan helppo asia?"
"Joo. Ainakin puhua."
J käy välillä vastaamassa puhelimeen. Kun se palaa, se kysyy ratkastiinko me kaikki ongelmat jo. Totta kai. Heitetään vitsiä siitä kuinka mun kaikki ongelmat on nyt käyty läpi, mistään puhuminen ei oikeestaan oo vaikeeta ja kuinka oikeesti mulla ei ookaan ongelmia vaan oon teatterikorkeekoulusta tullu tänne näyttelee ja mulle maksetaan tosi hyvin.

Palataan aiheeseen. Mä sanon et tuntuu vaikeelta puhuu useammalle ihmiselle, ja harjoittelija kysyy et oisko hyvä et se menis pois. Sanon etten vois pyytää sellasta koska (J: oisit huono ihminen) harjoittelija vois vaikka loukkaantuu. Se kuitenkin lähtee, eikä loukkaantunu, ja J järjestää sille puuhaa. Kun J palaa takas keittiöön, me hyökätään aiheeseen.

Mä sanon et se on vaikeeta puhuu, en uskalla sanoo ääneen mut oon kirjoittanut sen lapulle ä. J arvaa et se liittyy läheisyyteen jotenkin.
"Liittyks tää seksuaalisuuteen, tai koskeeks tää jotain hellyydenkipeyteen?"
Mä hämmennyn, mietin miten voin vastaa ilman et sanon sen sanan ääneen. Totesin itsekseni etten uskallakaan, mut haluun silti puhuu aiheesta. Sanon ääneen etten uskalla sanoo sitä ääneen, j veikkaa seksuaalisuus  ja mua hämmentää tapa jolla se sanoo sen sanan: ihan kuin se olis vaan sana muiden joukossa, normaali asia. Niinhän se onkin, vaan ei mulle. Miks?

Mä sanon et se on paha asia, se on likainen ja mä en haluu olla likanen. J:n mielestä oon todennäkösesti kokenu jotain mitä ei ois sen ikäisen pitäny kokee (minkä takia siis pidän seksuaalisuutta niin kamalana asiana).

J sano et se ei oo paha asia, eikä ymmärrä miten voin nähdä sen likasena, sen mielestä se on ehkä kauneinta mitä on. Täs vaihees mulle tuli vähän sellanen olo et hei nyt oikeesti, älä viitti, mun teki mieli häipyy paikalta. En lähteny, onneks.

Mä pakenin. Kattomalla poispäin. Kerroin et oon ajatellu et jos lähtisin huoraamaan, et siin ei oo mitään järkee. J tai kysyy et minkä takia, ja sanoin et siks että saisin itteni rikki. ”Mut onks siinä mukana sellasta kokeilunhaluu?”
Ei ei ei. Muhun ei kuulu sellaset! Suljin silmät kun J puhu et meillä on kaikilla on tiettyjä perustarpeita. Ei mulla!

En muista et oisin koskaan keskustellu tälleen silmät kiinni. Aluks halusin vaan paeta, sit en uskaltanukaan enää palata. Rupesin itkee, J toi mulle paperia. Se silitti kans mun päätä, vastaskohan se puhelimeen taas. Joka tapauksessa kuuntelin ääniä tarkasti ja kuulin et harjottelija tuli keittiöön. Juteltiin, enkä uskaltanu avaa silmiä, en ees kun se lähti. Olin aika pitkään silmät kii. Ja kun keskustelin, olin jossain ihan muualla.

Raottelin silmiä välillä mut en halunnu olla minä ja tässä kropassa niin puristin itteni takas pimeyteen. J istu siinä missä se harjottelija oli aiemmin istunu. En muista enää mitä juteltiin. Kumminkin uskalsin avata silmät. Ja jostain syystä aloin luulla et J on B. En tosiaan tiiä mistä se johtu, mut jotenkin kun sivusilmällä katto (en uskaltanu kunnolla kattoo silmiin), niin mä uskoin et siinä on B.

J koitti houkutella mut sohvalle kattoo telkkarii seuraks. Mä hajoilin keittiössä. Kokosin itteni, sit mun päässä käväs ajatus itsetyydytyksestä tai jostain ja romahdin lattialle itkee.  Kokosin itteni ja hain itelleni nenäliinoja ja turvapeiton ja menin sohvalle, vaikka tää matka tuntukin ihan mahdottoman pitkältä. Menin sohvalle istuu J:n viereen.

”Miks mun tekis mieli kysyy et kuka sä oot?”

J katto muhun. ”Ai et kuka mä oon sulle?”

”Eiku.. mä luulen sua yheks toiseks tyypiks.”

”Keneks?”

”Mun edelliseks tukihenkilöks.”

”Eli kuka?”

”B.”

”Oliks siin jotain parempaa kuin mussa?”

”Sil oli erilainen ääni.”

En tosiaan tienny mistä B yhtäkkiä hyppäs mun mieleen. Kai mä olin puhunu sen kaa kans. Lähestyny jotenkin seksuaalisuutta. En keksi muuta. Mut oli tosi hämäävää istuu siinä sohvalla kun koko ajan tuntu et vieressä istu B, niin mun piti vähän välii vilkasta et kuka siinä oikeesti olikaan. Mun olo rauhottu, mä huokasin pariin kertaan. Ja juoksin oksentamaan. Palasin takas sohvalle, ja mun teki mieli käpertyä J:n viereen. Meni pitkään et sain sen sanottua, J sano et tähän voi nojaa taputtaen olkavarttaan. Mun teki kuitenkin mieli painaa pää syliin. Aion ja pohdin ja ongelmoin enkä muuttunu hullua hurskaammaks. Kun sanoin muutaman hetken päästä et en uskalla, ja J kysy uskalla mitä, mä tajusin taas kuinka eri maailmassa ihmiset elää. Se oma maailma on niin etusijalla ettei tajuukaan joistain asioista ettei ne ookaan niin suuria. Ponnistelin itestäni ulos sanat: ”Tulla lähelle.”

Mua tosissaan turhautti kun en uskalla tulla lähelle, koskea tai muutenkaan tehdä mitään tollasta. Pystyn olemaan passiivisena osapuolena ja vastaanottaa kosketusta, mut kai se on niin pelottavaa. Sanoin siitä ääneen et mua ärsyttää kun en osaa pyytää.

”Mitä?”

”Läheisyyttä.”

”Saat halin.”

J heitti mulle halin, se kuulemma piti laittaa taskuun ja kuljettaa mukana. J sano palaavansa viel myöhemmin. Mä katoin Salkkareita, ja koska siinä jaksossa Paula kuoli, niin mul nous tunteet pintaan.

Kuolema.

Ja rupesin itkee. Itkin kuin syötävä. Miten joku voi vaan lakata olemasta olemassa? Itkin mummia, jota en kunnolla tuntenu. Jota en pitkään aikaan ollu nähny. Jonka näin kuolleena. Mä itkin sitä, ja multa alko tulla nenästä verta. Mä itkin kans seksuaalisuutta, sen olemassaoloa. Oksensin. Mun piti syödä, mul oli puuro mikrossa mut mä vaan itkin enkä uskaltanu syödä kun oksetti. Itkin ja tärisin, en tajuu miten itkeminen on niin iso fyysinen ponnistus. Mä itken vatsalihaksilla ja tärisen ja mulla on hiki.

Käperryin turvapeittoon, toivoin J:tä takas lohduttamaan ja muistin millasta oli asua yksin: hiljasuus, jonka rikko ainoastaan mun itkeminen, oli kauheeta. Laitoin radion päälle, ja muistin miksi yksin asuessani mulla oli aina radio päällä. Istuin eteiseen oven viereen itkemään. Mun nenän ja silmäkulmien iho on kulunu itkemisestä rikki, teki vähän kipeetä niistää ja pyyhkiä kyyneleitä.

J tuli sit takas just sillon kun kävin oksentaa ja hain lisää nenäliinoja. Mä toin heti itkuisen naamani paikalle. Istuin mun tutulle paikalle, en osannu oikeen sanoo mitään. Rupesin itkee. J ihmetteli et mikä nyt, ja sanoin et miten joku voi vaan lakkaa olemasta, mistä se arvas et itken mummia.

Mulla oli huutava lohdutuspula, mut tietenkin se huus vaan mulle. Mun teki mieli rutistaa J:n jalkoja (koska ne on mun kanssa samalla tasolla enkä uskaltais tehä muuta ja koska koen olevani niin pieni). En uskaltanu.

Onneks J tais tajuu sen, kun sotkeuduin sanoista ulos. Se halas mua, ja mä kerroin sen korvaan et mä oon koko illan itkeny ja ootin koska se palaa, ja et en unohda miltä se (mummi) näytti ja et en haluis olla nyt yksin.

J sano et selviin kyllä. Mä nykyään uskon sen. Musta ehkä hämmentävintä ja parasta on se, et nykyään kun itken, mä en ajattelen etten selviäis. Nykyään se ei oo enää maailmanloppu jos mua ahdistaa! :)

***

Se vaivaa mua.

Pahasti.

Siitä pitää puhua.

Seksuaalisuus. Miksi olet olemassa? No jotta koska ihmiset lisääntyis. Lisääntyminen on kaiken takana. Miks kuitenkin seksuaalisuus on niin vaikee juttu? Miksi se musta tuntuu niin likaselta ja pahalta, ettei sen kanssa voi elää, saatika et siitä vois ees puhua? Miksi? Miksi se ei oo muille niin vaikee asia? Tosin enhän mäkään sitä julkisesti huutele.

Miten oppisin puhumaan? On helvetin vaikeeta olla sanomatta ääneen sitä sanaa. Siis meinaan että on vaikeeta kierrellä, sen sanan ääneen sanominen on nimittäin helvetin vaikeeta. Harjottelen.

Seksuaalisuus.  Seksuaalisuus. Seksuaalisuus ei ole paha asia. Seksuaalisuus on osa meitä kaikkia. Seksuaalisuus on ok. Seksuaalisuus ei ole vaikea sana.

Netti ei toimi. Niin laitan tän myöhemmin.