No nyt on tapahtunu vauhdilla. Kirjotan nyt puhelimella sairaalasta. En ois uskonu et päädyn taas tällasee paikkaan. Mutta. Palataan eka eiliseen:
Oli niin paha olla. Halusin kertoo sen, mut en saanu sanottua. Vaik oli ammatti-ihmisiä lepposassa ilmapiirissä. Makasin sohval ja mietin et saisinpa kerrottuu et ku meen kotii mä pahoinpitelen itteeni.
En saanu. Menin kotii olosuhteiden pakosta (en voinu jäädä) ja pahoinpitelin itteeni. Hakkasin nyrkil jalkoi ku aattelin et siit ei jää jälkii. Korkeintaan mustelmia, ja ne on helppo selittää. Ainahan mul on niit. Jalathan ei nyt muutenkaa oikee näy. Raavin kans käsii. Oon miettiny sitä jo ku käytii akuuttipsykiatrias, kerroin siit ajatuksest jo siel äänee. Siit on melkei viikko. Käsivarteen ilmesty punasia pisteitä raapimisesta? Oli vaan nii paha olla, en tienny millä selviin huomiseen näkee D:tä ja Y:tä ja miks mun tarvis selvii. Nii merkityksetön olo.
Laitoin siis viestii niille et on paha olo (kuten pari päivää oon laittanu), ja ne sano et jos on noin paha olo niin pitäis mennä päivystykseen. En vastannu. En todellakaa mee. Tuli sellane olo, et kamalaa, voisin nyt vaa tappaa itteni ja kukaa ei estäis. Ku ei mun D ja Y:kään vastannu muuta. Tai kyselly ku en vastannu. Ei ne oo töissä varmaan enää. Oli sit aikaa taprttavaks, ku aattelin et sinnittelen huomisee. Huomen (ke) nään näit mun ihmisii klo 12. Siihen pinnistän.
Menin sit harrastaa ku oli harrastuspäivä. Meinasin jättää välist mut aattelin et mitä mä kotona, voin huonosti ja aika matelee. Saan ainaki aikaa kuluu. Ja eilenki autto vaik oli nihkee lähtee. Menin siis, ja oliki vuorossa ihan hirvee rääkkitreeni. Teki tosi hyvää pistää ittensä nii lujille. Oon ollu joku aika sitten kipeenäki nii ei oo tullu paljoo liikuttuu, ja ei ois ehk kunto ihan riittäny mut käskettii ja sisu ei antanu periks luovuttaa. Teki nii hyvää kiduttaa itteensä noin pahalla treenillä. Ja vähän tuli sosialisoiduttuaki. Viikonloppuna näin kavereita, muuten oon ollu oikeestaa yksin. Ja pari päivää kauheen aggressiivinen olo. Paluumatkalla viel sato oikeen kylmää syyssadetta, ja teki niin hyvää kastua ku vihasin itteeni ja kaikkee. Oikeestaan se jopa piristi.
Kotona oli mukava mennä suihkuun ja syyä. Liikunta aina auttaa syömisiä, tekee helpommaks ku tulee selkee nälkä ja ei oo hetkeen ajatellu ruokaa nii se tuntuu mukavalle. Ja tollasen rääkin jälkee oli mukava vähän hoitaa itteensä. Pesin jopa hiukset.
Loppuillan välttelin tiukasti ajattelemista ja katoin vaan telkkarii kunnes tuli aika mennä nukkuu.
Mul oli herätys tänää. Nukun rauhallisemmin ku tiiän etten voi nukkuu pommii tai liian pitkään. Heräsin kerran, ku oli alkanu valostuu mut olin taas tiukasti ajattelematta ja nukahin. Yllätyin ku heräsin vast herätyksee. Söin aamupalat ja tein aamujutut ja jännitin ihan kauheesti mennä näkee mun ihmisii. Ajatus oli et selviin tähän, mitä sen jälkee? Tulevasuus loppu siihe. En tiiä mitä seuraa. Ja aattelin et ne on varmaa huolissaan, tekis vaa mieli viskellä tavaroita ja raapia kädet verille. Tai olla vaan jähmeän masentunu.
Upposin tyynyyn nojaamaan.
"No? Miten menee?"
"Emmä tiiä."
"Pyöriikö samanlaisia mietteitä ku eilen?"
"Emmä tiiä."
"Kyl sä taidat tietää mut et vaan saa sanottua."
Pidin itteeni kasassa. Huomasin sen. Mietin et saisinko avattuu itteeni, saisinko sen pahan olon ulos. Siirryin aika pian lattialle sohvan etee istuu.
Olin aika vaikeena. Tärisin vähän. Sanoin etten uskalla puhuu, ku pelkään mitä sit seuraa. D kysy voiko tulla istuu siihe sohvalle. Olin samas paikas ku viimeks, sohvan eessä. D tuli istuu sohvalle ku nyökkäsin, siihen ihan lähelle.
Ne oli kyselly et oonko tehny itelleni jotai. Aattelin et se hiljasuus kertois tarpeeks. Mut jonku ajan pääst kysymys tuliki uuestaa. Piti vastaa, että oon. Kyseltii mihin. Käsivarsii? Siit oli puhe akuuttipsykiatrias. Jalkoihi? Vatsaa? Mietin montako ruumiinosaa D keksii. Rintakehään? Onneks se ei sanonu tissit. Se ois ollu vaikeeta. Kylkiin? Teki mieli potkasta mun eestä pöytä nurin. Siin ois menny D:n puhelin, muki ja Y: n joku juttu samalla. Oli niin paha olo.
Sain kerrottuu, et käsivarsii. Kyseltii et voisinko näyttää kädet. Halusin nii kovasti et joku vaa ottais ja kattois ne. Joku. D. Se tuntuis nii hyvälle vaa olla, antaa käsivarren olla, olla niin et joku ottais ranteesta, vetäis hihan ylös ja tutkis sitä. Mut ei. Ehk D ois tehnyki nii jos oisin yhtää tarjonnu mut se ois ollu liian pelottavaa.
x
Oli niin paha olla. Halusin kertoo sen, mut en saanu sanottua. Vaik oli ammatti-ihmisiä lepposassa ilmapiirissä. Makasin sohval ja mietin et saisinpa kerrottuu et ku meen kotii mä pahoinpitelen itteeni.
En saanu. Menin kotii olosuhteiden pakosta (en voinu jäädä) ja pahoinpitelin itteeni. Hakkasin nyrkil jalkoi ku aattelin et siit ei jää jälkii. Korkeintaan mustelmia, ja ne on helppo selittää. Ainahan mul on niit. Jalathan ei nyt muutenkaa oikee näy. Raavin kans käsii. Oon miettiny sitä jo ku käytii akuuttipsykiatrias, kerroin siit ajatuksest jo siel äänee. Siit on melkei viikko. Käsivarteen ilmesty punasia pisteitä raapimisesta? Oli vaan nii paha olla, en tienny millä selviin huomiseen näkee D:tä ja Y:tä ja miks mun tarvis selvii. Nii merkityksetön olo.
Laitoin siis viestii niille et on paha olo (kuten pari päivää oon laittanu), ja ne sano et jos on noin paha olo niin pitäis mennä päivystykseen. En vastannu. En todellakaa mee. Tuli sellane olo, et kamalaa, voisin nyt vaa tappaa itteni ja kukaa ei estäis. Ku ei mun D ja Y:kään vastannu muuta. Tai kyselly ku en vastannu. Ei ne oo töissä varmaan enää. Oli sit aikaa taprttavaks, ku aattelin et sinnittelen huomisee. Huomen (ke) nään näit mun ihmisii klo 12. Siihen pinnistän.
Menin sit harrastaa ku oli harrastuspäivä. Meinasin jättää välist mut aattelin et mitä mä kotona, voin huonosti ja aika matelee. Saan ainaki aikaa kuluu. Ja eilenki autto vaik oli nihkee lähtee. Menin siis, ja oliki vuorossa ihan hirvee rääkkitreeni. Teki tosi hyvää pistää ittensä nii lujille. Oon ollu joku aika sitten kipeenäki nii ei oo tullu paljoo liikuttuu, ja ei ois ehk kunto ihan riittäny mut käskettii ja sisu ei antanu periks luovuttaa. Teki nii hyvää kiduttaa itteensä noin pahalla treenillä. Ja vähän tuli sosialisoiduttuaki. Viikonloppuna näin kavereita, muuten oon ollu oikeestaa yksin. Ja pari päivää kauheen aggressiivinen olo. Paluumatkalla viel sato oikeen kylmää syyssadetta, ja teki niin hyvää kastua ku vihasin itteeni ja kaikkee. Oikeestaan se jopa piristi.
Kotona oli mukava mennä suihkuun ja syyä. Liikunta aina auttaa syömisiä, tekee helpommaks ku tulee selkee nälkä ja ei oo hetkeen ajatellu ruokaa nii se tuntuu mukavalle. Ja tollasen rääkin jälkee oli mukava vähän hoitaa itteensä. Pesin jopa hiukset.
Loppuillan välttelin tiukasti ajattelemista ja katoin vaan telkkarii kunnes tuli aika mennä nukkuu.
Mul oli herätys tänää. Nukun rauhallisemmin ku tiiän etten voi nukkuu pommii tai liian pitkään. Heräsin kerran, ku oli alkanu valostuu mut olin taas tiukasti ajattelematta ja nukahin. Yllätyin ku heräsin vast herätyksee. Söin aamupalat ja tein aamujutut ja jännitin ihan kauheesti mennä näkee mun ihmisii. Ajatus oli et selviin tähän, mitä sen jälkee? Tulevasuus loppu siihe. En tiiä mitä seuraa. Ja aattelin et ne on varmaa huolissaan, tekis vaa mieli viskellä tavaroita ja raapia kädet verille. Tai olla vaan jähmeän masentunu.
Upposin tyynyyn nojaamaan.
"No? Miten menee?"
"Emmä tiiä."
"Pyöriikö samanlaisia mietteitä ku eilen?"
"Emmä tiiä."
"Kyl sä taidat tietää mut et vaan saa sanottua."
Pidin itteeni kasassa. Huomasin sen. Mietin et saisinko avattuu itteeni, saisinko sen pahan olon ulos. Siirryin aika pian lattialle sohvan etee istuu.
Olin aika vaikeena. Tärisin vähän. Sanoin etten uskalla puhuu, ku pelkään mitä sit seuraa. D kysy voiko tulla istuu siihe sohvalle. Olin samas paikas ku viimeks, sohvan eessä. D tuli istuu sohvalle ku nyökkäsin, siihen ihan lähelle.
Ne oli kyselly et oonko tehny itelleni jotai. Aattelin et se hiljasuus kertois tarpeeks. Mut jonku ajan pääst kysymys tuliki uuestaa. Piti vastaa, että oon. Kyseltii mihin. Käsivarsii? Siit oli puhe akuuttipsykiatrias. Jalkoihi? Vatsaa? Mietin montako ruumiinosaa D keksii. Rintakehään? Onneks se ei sanonu tissit. Se ois ollu vaikeeta. Kylkiin? Teki mieli potkasta mun eestä pöytä nurin. Siin ois menny D:n puhelin, muki ja Y: n joku juttu samalla. Oli niin paha olo.
Sain kerrottuu, et käsivarsii. Kyseltii et voisinko näyttää kädet. Halusin nii kovasti et joku vaa ottais ja kattois ne. Joku. D. Se tuntuis nii hyvälle vaa olla, antaa käsivarren olla, olla niin et joku ottais ranteesta, vetäis hihan ylös ja tutkis sitä. Mut ei. Ehk D ois tehnyki nii jos oisin yhtää tarjonnu mut se ois ollu liian pelottavaa.
Yhtäkkii hihojen kääriminen muuttu tosi vaikeeks. Halusin mut en uskaltanu. D kyseli oonko putsannu jälkii eilen ku ne on tehty. Ja kyseli et haluis nähä et tietäis tarviiko putsaa. Jotenki uskoin sen et ehk ne oikeesti kestää pahoinpitelyjäljet niinku ne on sanonuki. Ja tuntu jotenki hirmu ihanalta et ne ois valmiina putsaa nää. Pelkäsin, mut tiesin et ei täst pääse muuten, nii käärin hihat. Pelkäsin, et eihä nää nyt oo nii pahat ees, et jos ne odottaa jotai kunnon viiltelyjälkii. Toises kädes ei ehkä näy enää ees mitää.
Mut tajusin et ehkä sitä ei kantsi ajatella. Nää tuskin pettyy jos jäljet on pienemmät mitä ne luulee. Vedin vaa hihat ylös. D katteli niitä ja totes jotai äänee et verenpurkaumia vai mitä ne nyt olikaa. Se sano että helpotti saada nähdä ja voin pistää hihat alas jos haluun.
Y oli palannu. Kun se meni soittaa akuuttipsykiatriaan. Tietty ne kyseli et onko ok jos tehdään näin. Ja sanoin et tarvis sen sairaslomatodistuksen ja takautuvasti jos mahollista. D vaa oli siin ja silitteli välil. Ja pyyhkäs pariin kertaan mun hiukset korvan taakse en kestä se on niin ihana ele :3
Y sano et mun työntekijä suositteli et päivystyksen kautta osastolle, se oli joku tietty osasto viel. Just tätä pelkäsin ku siirryin aluks lattialle istuu ja pelkäsin puhuu. Ja sanoin et pelkään puhuu ku en tiiä mitä siit tapahtuu. Tiesin jo sillon et oon osastokamaa ja tuun päätyy johonki. Oikeestaa tiesin sen jo eilen, ku putsasin mun keittiöö, mut en halunnu ajatella sitä. Rupesin itkee. Ajatus päivystyksestä, lähinnä siitä et taas joudun siihe sirkuksee. Viel nyt ku asun uudel paikkakunnal ja must piti tulla ihmistyön ammattilainen, alottaa puhtaalt pöydält eikä olla taas asiakas, potilas. Nyyhkytin ja D hiero mun selkää. Must on ihanaa kun se reagoi kun alan itkee. Ei oo kauheesti mun elämässä reagoitu mun itkemisee, ehk mä en siks oikee osaakaa itkee ihmisten seurassa. D selkeesti yritti lohduttaa. Niistin. Oisin kauheesti halunnu kääntyy D:n puolee ja nojautuu siihe, ja tajusin et D reagois siihenki, se teki jonku pienen jutun kun mun kehonkielest vuos ulos toi ajatus. Mut pelkäsin liikaa. Itse asiassa D istu mun vieressä lattialla. Mut olikohan se nyt vai myöhemmin? En osaa sanoo. Missä välissä se siihen siirty? Oisin halunnu vaa kääntyy sen puoleen, hajoo ja vollottaa mut en kuitenkaa uskaltanu. Pidin itteeni edelleen vähän kasassa, vaik selkeesti laskin mun muurei ku uskalsin alkaa itkee kunnol. Mut ei se hyväst alust huolimatta ollukaan kovin kova itku. Vähän harmitti, oisin halunnu itkee kunnolla.
Keskusteltii päivystysasiasta. Mietin sitä ja tiesin et vaik mulle sanotaa et päätän ite miten tehään, ei mul oo vaihtoehtoo. Koska en vaa voi mennä nyt kotii. Mun tulevaisuus loppuu tähän, ellen lähe sairaalaa. Eikä mul oo siis itemurhasuunnitelmia, mä en vaa nää tulevaisuutta yhtää eteenpäin.
Rupesin pariin otteeseen itkee. Jostai pienestä, mietin ku sanoin joskus kaverille et se ois se tyyppi jonka haluisin kattoo mua jos ikin enää päädyn osastolle. Ja mietin siin jotai muutaki ja aloin vaa itkee. Mut en tosiaan itkeny sillee kunnol vaik se lähti lupaavasti.
D ja Y meni laittamaan jotain kamojaan johonki, ja tuli sit takas. Jäin hetkeks oikoo puutuneita raajojani ja miettii. Aloin itkee ku mietin mitä tulee tapahtuu. Mut se laantu tosi nopsaa.
D sano et joko ne molemmat tai sit D tulee mun mukaa. Ja myöhemmin se sano et D tulee mun mukaa. Mun ihminen ♡ Tiesin et se tulee. D sano et tulee myös sinne osastolle saattaa mua. Y heitti meiät autolla päivystykseen ja lähti hoitaa jotai muita työasioita. Mä sain heti rannekkeen jossa on mun nimi ja hetu. Se tuntu hassulta. En muista nyt tätä kirjoittaessa enää mitää mitä siin tiskil puhuttii. Vai puhuttiinko mitää? Kai siin jotai ku sain ton rannekkeen.
Mentii hetkeks istuu ja oottaa ja sit mun vuoronumero tuli. Hoitaja otti vastaan ja kyseli. D selitti mun luvalla ku mä en osannu. Kuinka on ajatuksia kuolemasta, on paha olo ja on pitäny satuttaa ittee. Meiät ohjattii aulaa oottaa psyk.hoitajaa.
Tässä oli pisin odottelu. Ehkä puoltoista tuntia? Mun fiilikset vähän vaihteli. Pääosin oli ihan ok, koska oli tällane tasannevaihe: jotain on tapahtumas et mun ei tarvii jäädä yksin, mut ei viel mitää virallist et tarvis pelätä. Höpöteltiin D:n kanssa niitä näitä ja se tarjos pastilleja. Halusin kauheesti nojaa D:n olkapäähän. Se vaati vähän uskallusta, ja uskalsin sil ajatuksel et jos koht mut huuetaa ja menetän mun tilaisuuden. Nojasin melkei puol tuntii siinä. Siin oli hyvä olla. Selitin mitä mieleen tuli ja välil vaa olin siin silmät kii. Ainaki sillon ku D käytti puhelinta.
Y oli palannu. Kun se meni soittaa akuuttipsykiatriaan. Tietty ne kyseli et onko ok jos tehdään näin. Ja sanoin et tarvis sen sairaslomatodistuksen ja takautuvasti jos mahollista. D vaa oli siin ja silitteli välil. Ja pyyhkäs pariin kertaan mun hiukset korvan taakse en kestä se on niin ihana ele :3
Y sano et mun työntekijä suositteli et päivystyksen kautta osastolle, se oli joku tietty osasto viel. Just tätä pelkäsin ku siirryin aluks lattialle istuu ja pelkäsin puhuu. Ja sanoin et pelkään puhuu ku en tiiä mitä siit tapahtuu. Tiesin jo sillon et oon osastokamaa ja tuun päätyy johonki. Oikeestaa tiesin sen jo eilen, ku putsasin mun keittiöö, mut en halunnu ajatella sitä. Rupesin itkee. Ajatus päivystyksestä, lähinnä siitä et taas joudun siihe sirkuksee. Viel nyt ku asun uudel paikkakunnal ja must piti tulla ihmistyön ammattilainen, alottaa puhtaalt pöydält eikä olla taas asiakas, potilas. Nyyhkytin ja D hiero mun selkää. Must on ihanaa kun se reagoi kun alan itkee. Ei oo kauheesti mun elämässä reagoitu mun itkemisee, ehk mä en siks oikee osaakaa itkee ihmisten seurassa. D selkeesti yritti lohduttaa. Niistin. Oisin kauheesti halunnu kääntyy D:n puolee ja nojautuu siihe, ja tajusin et D reagois siihenki, se teki jonku pienen jutun kun mun kehonkielest vuos ulos toi ajatus. Mut pelkäsin liikaa. Itse asiassa D istu mun vieressä lattialla. Mut olikohan se nyt vai myöhemmin? En osaa sanoo. Missä välissä se siihen siirty? Oisin halunnu vaa kääntyy sen puoleen, hajoo ja vollottaa mut en kuitenkaa uskaltanu. Pidin itteeni edelleen vähän kasassa, vaik selkeesti laskin mun muurei ku uskalsin alkaa itkee kunnol. Mut ei se hyväst alust huolimatta ollukaan kovin kova itku. Vähän harmitti, oisin halunnu itkee kunnolla.
Keskusteltii päivystysasiasta. Mietin sitä ja tiesin et vaik mulle sanotaa et päätän ite miten tehään, ei mul oo vaihtoehtoo. Koska en vaa voi mennä nyt kotii. Mun tulevaisuus loppuu tähän, ellen lähe sairaalaa. Eikä mul oo siis itemurhasuunnitelmia, mä en vaa nää tulevaisuutta yhtää eteenpäin.
Rupesin pariin otteeseen itkee. Jostai pienestä, mietin ku sanoin joskus kaverille et se ois se tyyppi jonka haluisin kattoo mua jos ikin enää päädyn osastolle. Ja mietin siin jotai muutaki ja aloin vaa itkee. Mut en tosiaan itkeny sillee kunnol vaik se lähti lupaavasti.
D ja Y meni laittamaan jotain kamojaan johonki, ja tuli sit takas. Jäin hetkeks oikoo puutuneita raajojani ja miettii. Aloin itkee ku mietin mitä tulee tapahtuu. Mut se laantu tosi nopsaa.
D sano et joko ne molemmat tai sit D tulee mun mukaa. Ja myöhemmin se sano et D tulee mun mukaa. Mun ihminen ♡ Tiesin et se tulee. D sano et tulee myös sinne osastolle saattaa mua. Y heitti meiät autolla päivystykseen ja lähti hoitaa jotai muita työasioita. Mä sain heti rannekkeen jossa on mun nimi ja hetu. Se tuntu hassulta. En muista nyt tätä kirjoittaessa enää mitää mitä siin tiskil puhuttii. Vai puhuttiinko mitää? Kai siin jotai ku sain ton rannekkeen.
Mentii hetkeks istuu ja oottaa ja sit mun vuoronumero tuli. Hoitaja otti vastaan ja kyseli. D selitti mun luvalla ku mä en osannu. Kuinka on ajatuksia kuolemasta, on paha olo ja on pitäny satuttaa ittee. Meiät ohjattii aulaa oottaa psyk.hoitajaa.
Tässä oli pisin odottelu. Ehkä puoltoista tuntia? Mun fiilikset vähän vaihteli. Pääosin oli ihan ok, koska oli tällane tasannevaihe: jotain on tapahtumas et mun ei tarvii jäädä yksin, mut ei viel mitää virallist et tarvis pelätä. Höpöteltiin D:n kanssa niitä näitä ja se tarjos pastilleja. Halusin kauheesti nojaa D:n olkapäähän. Se vaati vähän uskallusta, ja uskalsin sil ajatuksel et jos koht mut huuetaa ja menetän mun tilaisuuden. Nojasin melkei puol tuntii siinä. Siin oli hyvä olla. Selitin mitä mieleen tuli ja välil vaa olin siin silmät kii. Ainaki sillon ku D käytti puhelinta.
D karkas sit kysyy joltai hoitajalta kauanko kestäis ja jäin hetkeks ilman olkapäätä. Se tuli sit takas ja sano et puolisen tuntii. En tiiä mitä taikasanoi se puhu siel kun ne puhu nii hiljaa.
Tajusin vast nyt kirjottaessa et ajantaju hävis siinä oottaessa.
Olin käyny vessas ja todennu et menkat alko. Olin vähä aavistellu sitä, mut unohin laittaa kuukupin. Turvauduin vessapaperiin. Mietin palatessa et voi kunpa D tietäisit, oot koht seksuaalineuvoja ja mun luottoihminen enkä uskalla kertoo sulle tällast juttua. Harmitti et unohin kupin, vessapaperi on nii epävarmaa ja epämukavaa. Rupes hävettää et jos tää kaikki johtuuki vaa hormoneista. Viime aikoin on ollu tosi vaikeeta päivä pari ennen menkkoja, ja oon ollu ihan maassa tai tosi hankala enkä oo tajunnu et se johtuu menkoista. No, ehkä tää ei oo pelkästää menkoista. Ne varmaan on pahentunu mun valmiiks jo pahaa oloa.
Käytiin ulkona vähän tuulettuu. Palattii ja istuin eri penkille. D istu samalle, joten istuin nyt sen oikeella puolella. Teki taas kauheesti mieli nojaa ja takerruin sit sen hihaan ja nojasin. Ei menny kauheen kauaa ku nimi huudettiin.
Psykiatrinen hoitaja oli tosi mukava. Heti alkuun se pahotteli et jouduttii odottaa, vaik mä mietin et ei tullu ees ennätysaikoi vielä tässä. Vastailin sen kysymyksiin ja D selitti sen mitä ite en saanu puhuttua. Hoitaja kävi juttelee lääkärin kaa joka tekis lähetteen. Me jäätiin Dn kanssa istuu, ja must oli hassuu sanallistaa mun ajatuksii siinä. Ku oon aina ollu yksin tällasis tilanteissa. Ja nyt D onkin mun mukana kaikessa tässä. Sanoinki sille ootellessa et hassua et se oikeesti juoksee mun kaa luukulta toiselle.
"Sulle on paikka", hoitaja sanoo. Se seisoo mun eessä, sanoo sen kirkkaalla äänellä. Loisteputkilamppu valaisee tilanteen. Tää on menoa.
Tajusin vast nyt kirjottaessa et ajantaju hävis siinä oottaessa.
Olin käyny vessas ja todennu et menkat alko. Olin vähä aavistellu sitä, mut unohin laittaa kuukupin. Turvauduin vessapaperiin. Mietin palatessa et voi kunpa D tietäisit, oot koht seksuaalineuvoja ja mun luottoihminen enkä uskalla kertoo sulle tällast juttua. Harmitti et unohin kupin, vessapaperi on nii epävarmaa ja epämukavaa. Rupes hävettää et jos tää kaikki johtuuki vaa hormoneista. Viime aikoin on ollu tosi vaikeeta päivä pari ennen menkkoja, ja oon ollu ihan maassa tai tosi hankala enkä oo tajunnu et se johtuu menkoista. No, ehkä tää ei oo pelkästää menkoista. Ne varmaan on pahentunu mun valmiiks jo pahaa oloa.
Käytiin ulkona vähän tuulettuu. Palattii ja istuin eri penkille. D istu samalle, joten istuin nyt sen oikeella puolella. Teki taas kauheesti mieli nojaa ja takerruin sit sen hihaan ja nojasin. Ei menny kauheen kauaa ku nimi huudettiin.
Psykiatrinen hoitaja oli tosi mukava. Heti alkuun se pahotteli et jouduttii odottaa, vaik mä mietin et ei tullu ees ennätysaikoi vielä tässä. Vastailin sen kysymyksiin ja D selitti sen mitä ite en saanu puhuttua. Hoitaja kävi juttelee lääkärin kaa joka tekis lähetteen. Me jäätiin Dn kanssa istuu, ja must oli hassuu sanallistaa mun ajatuksii siinä. Ku oon aina ollu yksin tällasis tilanteissa. Ja nyt D onkin mun mukana kaikessa tässä. Sanoinki sille ootellessa et hassua et se oikeesti juoksee mun kaa luukulta toiselle.
"Sulle on paikka", hoitaja sanoo. Se seisoo mun eessä, sanoo sen kirkkaalla äänellä. Loisteputkilamppu valaisee tilanteen. Tää on menoa.
Käydää viel lääkärin kautta, se haluu kuulemma nähä naaman et voi tehä lähetteen. Se kyselee saako kirjottaa tarvittavia. Suostun vähän vastahakosesti ja se kirjottaa opamoxia.
Lähetää, ja rohkaistun sanoo et mitä jos oonki vaa hormonihirviö. D sanoo että sit se tarvii tutkia tuolla. Sanon et menkat pahentaa kaikkee, mihin D sanoo että itse kullakin. Oon tyytyväinen ja hämmentyny ku uskalsin sanoo. Ja mitään ei tapahtunu. Tuntuu et menkoista ei saa puhuu. Se liittyy niin tiukasti seksuaalisuuteen ja lisääntymiseen. Mut päätin uskaltaa sanoo ja uskalsin.
Lähetää, ja rohkaistun sanoo et mitä jos oonki vaa hormonihirviö. D sanoo että sit se tarvii tutkia tuolla. Sanon et menkat pahentaa kaikkee, mihin D sanoo että itse kullakin. Oon tyytyväinen ja hämmentyny ku uskalsin sanoo. Ja mitään ei tapahtunu. Tuntuu et menkoista ei saa puhuu. Se liittyy niin tiukasti seksuaalisuuteen ja lisääntymiseen. Mut päätin uskaltaa sanoo ja uskalsin.
Mennään bussilla käymään mun luona et saan haettua tavaroita mitä tarviin. Bussissa D sanoo et hurmaan osastolla kuitenki kaikki. Se sano aiemmin jo et kaikki näitte työntekijät pitää musta. Ehkä mä oon vähä hurmuri :3 niin ihanaa et musta pidetään. Sanoin et emmä kaikkii osaa hurmaa, ja tarkennan et en mä kaikkii haluu hurmaa, jos on joku tyhmä tyyppi.
Päivä on ollu tosi pitkä. Tuntuu hassulta et D on yhä mun seurana. Se oottaa ulkopuolella ja saan putsattua menkkavahingot. Pakkaan tavaroita ja syön pitkästä aikaa. Lopulta D tulee pimpottaa ovikelloo kun mulla kestää. Se ihmettelee miksen vastaa puhelimeen. En huomannu, et se on soittanu. En oo kattonu puhelinta aamun jälkee. En jaksa.
Oonkin melkein valmis. On vähän hassua et D on mun ovensuussa, kun ei se oo ikinä käyny mun luona. D soittaa Ylle joka vois kuulemma hakee meiät. Huomaan kotona et väsymys alkaa painaa enkä jaksais lähtee. Y tulee noutaa meiät ja mennää sairaalalle. Onneks mun ei tarvii itte ettii paikkaa.
Kävellää paikalle. Tuun vähän jäljessä koska mua jännittää. D kysyy neuvoa, hoitaja sanoo jotain että hetkinen ja kiroon mielessäni että eikö täälläkään kukaan tiedä mitään. Ehin jo säikähtää et eihän se tää paikka oo. On se. Ollaan perillä. Hoitaja näyttää mulle huoneen. Siel on huonekaveri. Puhutaan sairaalavaatteista, ja kysyn onko niitä pakko pitää. Ajattelen, et lähen kävelee tasan nyt jos on. Vähän nihkeesti saan myönnytyksen et ei oo pakko pitää. Hoitaja lähtee hakee vaatteita. Mä alan itkee. D lohduttaa mua, sanoo et voin istuu jos haluun. Etin tuolin mun näkökentästä, ja meinaan istuu lattialle koska se tuolikin on niin hirvee. Toteen et onpa hirvee tuokin. Kaikki on niin sairaalamaista. Sairaalanvihreitä seiniä. Laitosmaisuutta. Taas oon tällases paikassa. Istun siinä ja katon D:tä niin murheen murtamana. Se silittää mun päätä.
Hoitaja haluu tehä alkuhaastattelun. D pyytää et saako sen omas tilassa (ku tos on huonekaveri). Oon tosi onnellinen tästä, en ois jaksanu ite pyytää. Se kysyy myös voiko ne tulla Y:n kanssa mukaan. Riiputan mun päätä ja oon vaisu.
Turhaudun kun hoitaja ei tiedä mitään, se sano ite ettei tiedä musta mitään. Kyselee samoja kysymyksiä. Sanon sen turhautuneena ääneen. D on taas mun äänenä. Mä en jaksa kertoa. Vastailen kuitenkin ruokiin liittyviin kysymyksiin, ja hellyn kun kysytään miten juon mun aamukahvin. Haastattelu on melko lyhyt. D pyytää hetken aikaa et ollaa kolmistaan. Ne tsemppaa mua. Sanoo et mun ei oo pakko olla tääl. Ja jos ei toimi, keksitää jotain muuta. Että ei oo pakko jäädä. Suostun jäämään. D haluu halaa. Ekan kerran uskallan, halaan takas. D käy viel kansliassa ärisemässä et kirjatkaa jotai ylös ettei mun tarvii alottaa huomen lääkärin kaa alusta. Ne heippaa mut, silittää vielä mennessään (meinaan ruveta taas itkee, täl kertaa siks kun ne on niin ihania). Jään orpona osastolle.
(Turhauttavaa kirjottaa ku kirjotin puhelimen muistioon, ei mahtunu yhteen nii tää on monessa osassa, sain sittenki bloggerin sovelluksen toimii ja ku liitin tänne, nii tekstit vaa hyppii, menee päällekäin enkä pysty kirjottaa mihin haluun. Kauheen vaikeeta, tähän tekstii on menny about 2-3 tuntia kirjottaa ja askarrella se tänne. Ihan paska tää sovellus. Ja fonttikoot heittelee.)
Oonkin melkein valmis. On vähän hassua et D on mun ovensuussa, kun ei se oo ikinä käyny mun luona. D soittaa Ylle joka vois kuulemma hakee meiät. Huomaan kotona et väsymys alkaa painaa enkä jaksais lähtee. Y tulee noutaa meiät ja mennää sairaalalle. Onneks mun ei tarvii itte ettii paikkaa.
Kävellää paikalle. Tuun vähän jäljessä koska mua jännittää. D kysyy neuvoa, hoitaja sanoo jotain että hetkinen ja kiroon mielessäni että eikö täälläkään kukaan tiedä mitään. Ehin jo säikähtää et eihän se tää paikka oo. On se. Ollaan perillä. Hoitaja näyttää mulle huoneen. Siel on huonekaveri. Puhutaan sairaalavaatteista, ja kysyn onko niitä pakko pitää. Ajattelen, et lähen kävelee tasan nyt jos on. Vähän nihkeesti saan myönnytyksen et ei oo pakko pitää. Hoitaja lähtee hakee vaatteita. Mä alan itkee. D lohduttaa mua, sanoo et voin istuu jos haluun. Etin tuolin mun näkökentästä, ja meinaan istuu lattialle koska se tuolikin on niin hirvee. Toteen et onpa hirvee tuokin. Kaikki on niin sairaalamaista. Sairaalanvihreitä seiniä. Laitosmaisuutta. Taas oon tällases paikassa. Istun siinä ja katon D:tä niin murheen murtamana. Se silittää mun päätä.
Hoitaja haluu tehä alkuhaastattelun. D pyytää et saako sen omas tilassa (ku tos on huonekaveri). Oon tosi onnellinen tästä, en ois jaksanu ite pyytää. Se kysyy myös voiko ne tulla Y:n kanssa mukaan. Riiputan mun päätä ja oon vaisu.
Turhaudun kun hoitaja ei tiedä mitään, se sano ite ettei tiedä musta mitään. Kyselee samoja kysymyksiä. Sanon sen turhautuneena ääneen. D on taas mun äänenä. Mä en jaksa kertoa. Vastailen kuitenkin ruokiin liittyviin kysymyksiin, ja hellyn kun kysytään miten juon mun aamukahvin. Haastattelu on melko lyhyt. D pyytää hetken aikaa et ollaa kolmistaan. Ne tsemppaa mua. Sanoo et mun ei oo pakko olla tääl. Ja jos ei toimi, keksitää jotain muuta. Että ei oo pakko jäädä. Suostun jäämään. D haluu halaa. Ekan kerran uskallan, halaan takas. D käy viel kansliassa ärisemässä et kirjatkaa jotai ylös ettei mun tarvii alottaa huomen lääkärin kaa alusta. Ne heippaa mut, silittää vielä mennessään (meinaan ruveta taas itkee, täl kertaa siks kun ne on niin ihania). Jään orpona osastolle.
(Turhauttavaa kirjottaa ku kirjotin puhelimen muistioon, ei mahtunu yhteen nii tää on monessa osassa, sain sittenki bloggerin sovelluksen toimii ja ku liitin tänne, nii tekstit vaa hyppii, menee päällekäin enkä pysty kirjottaa mihin haluun. Kauheen vaikeeta, tähän tekstii on menny about 2-3 tuntia kirjottaa ja askarrella se tänne. Ihan paska tää sovellus. Ja fonttikoot heittelee.)
Niin ihanaa kun oon saanu riippua D:n hihassa niin paljon. Se tekee tosi hyvää. Ja niin ihanaa on myös et D poimi mun hupparista sillon hiuksia tai jotain roskia pois. Sekin on niin hellä ele. En kestä :3
.
.
x
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttien valvonta käytössä. Kerrothan, jos et halua kommenttiasia julkaistavaksi, muuten julkaisen kaikki syynistäni läpi päässeet ja vastailen fiiliksen mukaan.