Ahdistus ja kulho tuhannen sirpaleina

Oon sopeutunu tänne jo aika hyvin. Alkuun oli tosiaan shokki ku jouduin taas sairaalamaailmaan. Pääsin siitä onneks aika nopsaa.

Huonekaveri jutteli ummet ja lammet, että ainaki se yksinäisyys pysy kaukana mistä puhuttiin et eilen et tääl ei tarvii olla yksin niinku kotona. Laitoin muutamalle lähimmälle ihmiselle eilen jo viestii et missä oon. Pelkään kauheesti kertoo, etenkin vanhemmille. Nyt ku pohdiskelin asiaa nii tajusin et pelkään en ehkä siks mitä aina sanon et ihmiset menee rikki, vaan siks et en osaa kohtaa sitä et ne oikeesti välittää.

Tää on nii erilainen paikka ku suljettu. Oon vähän hukassa. Tää on joku yleistautien osasto mis ollaan lyhyen aikaa. Ensinnäki tääl ei oo ovet lukossa niinku psykiatrisella. Eikä mu tavaroita tutkittu vaik varauduin siihe. Tääl ei olla samalla tavalla tarkkoja, voisin tehä vaik mitä pahaa. Vessoissa ei oo lukkoja niinku psykiatrisella, mikä on musta hassua. Ruuat tuuan suoraa nenän eteen, niitä ei haeta itte. Ylipäätää ei oo sellasta oleskelutilaa, paitsi sellane pieni nurkkaus. Ja tääl laukkaa tosi paljon väkee huoneesee ja ulos.

Ruoka-aikoi ei oo missää ylhäällä nii oon arvaillu ja kyselly. Aika kuluu tosi hitaasti, mikä kai kuuluu asiaan. En pääse menee kierroksille niinku kotona, ku puuhaan seittemää asiaa samaan aikaan ja kaikki jää kesken kun löydän jotain uutta ja ei muka oo aikaa rentoutuu. Mul on aikaa ajatella, aikaa keskittyy siihen mikä on tärkeetä (syödä, lepää ja huolehtii hygieniasta) ja tän ajan myötä myös tilaa ahdistua.

Aamupäivä meni lepposasti. Laitettii Dn ja Yn kaa viestiä. Ne lupas ilmotella itestään tänää ja lukee toki mun viestit jos laitan yöllä. Lähetin illalla niille sydämen. Kerroin vähän miten on menny.

Jotenki ulkopuolinen olo. En oo halunnu laittaa sairaalavaatteita, eikä mua oo onneks siihen painostettukaan. Ja tuntuu et tää osasto on tehty nii somaattisille potilaille, et tuntuu et huijaan tääl ku oon terve. Fyysisesti. Mietin miks mut haluttiin just tänne. Mut toisaalta en ois ehk uskaltanu jäädä suljetulle. Ku tääki oli tosi vaikeeta.

Kävin päivällä kävelyllä. Mul on oikeus käyä ulkona ja hoitaa asioita kun vaan ilmotan ittestäni. Teki hyvää päästä ulos. Sää oli ihanan viilee ja ruska on kauneimmillaan. Ja mulla oli kaikki maailman aika ja pysähtelin ihastelemaan luontoa.

Palasin, ja mun huonekaveri oli lähteny. Aloin itkee. Just kun totuin sen outoon höpötykseen. Tiesin kyl et se lähtee mut luulin et kerettäis moikata. Aattelin et mun hoitaja on varmaan kans lähteny. Ja kävelyn lopuks mietin miten voisin vaa silti kuolla, rupesin pelkää mitä tapahtuu sit ku jään taas yksin.

Rupesin sit itkee kunnol. Itkin hetken ja kävin kurkkaa käytävää oisko mun hoitaja siel. Kysyin joltai toiselta hoitajalta ja se lupas käyä sanoo. Mun hoitaja oli viel paikal mut se oli jossai palaveris. Se tuli sit hetken päästä mun huoneesee. Itkin vaa ja nenäliinoi kerty kasa. En enää muista mitä puhuin mut oli epätoivonen olo. Neuvoteltiin opamoxista ja sain puolikkaan.

Sit mun kaveri tuli käymään. Ihana ihminen. Sain kyyneleet pyyhittyy ennen kun se tuli. Mun oli vaikee ottaa vastaan sen myötätuntoo. Höpötin vaan. Oli kyl tosi kiva et se kävi, pääs pulisee kaikkee sen kanssa.

Se opamox rupes varmaa vaikuttaa kunnol ku väsähdin. Meinasin nukahtaa mut oliki ruoka-aika. Ruuan jälkee tuli sellane.. toiminnallinen ahdistus. Sellane et haluis painii vartijoitten kaa, tai oikeestaan et joku pitäis kii ku oisin mahdoton. Rupesin pelkää lasiastioita et saattaisin hyvin rikkoo noi ja sirpaleilla itteni. Pyörittelin jälkiruokakulhoa, ja se jäi mulle kun astiat haettiin pois. Mun iltahoitaja tuli moikkaa mua. Istuin sängyl ahdistuneena sen kulhon kaa. Mä vaan tiesin et sen tarvii mennä rikki. Mun tarvii rikkoo se.

Hoitaja yritti jutella mun kaa mut mun ahdistus vaa kasvo ku halusin heittää sen kipon. Pelkäsin ihan hirveesti mitä tulee tapahtuu. Tää liittyy varmasti johonki traumaan. Hoitaja silitti mun jalkaa, se oli kauheen kiva. Toivoin et se ois ottanu sen kulhon multa ku pelkäsin et se hajoo mun käsii ja ettei mun tarvis heittää sitä. Jännitys vaa kasvo ja yritin tsemppaa itteni heittää. Tuntu et se on ainoo keino jolla saan tän tilanteen laukee, muuten jää harmittaa. Laskin monta kertaa ykkösest kolmee, ykkösest viitee, viiest ykkösee, ykkösest kymmenee ja lopulta numerot meni sekasin.

Hoitaja kysy et ottaisko se sen kipon multa. Tajusin et mun tarvii toimii. Aattelin et jos voin kuolla, voin tehä kans tän vaikken tiiä mitä täst seuraa. En tiiä tekiks se jonku eleen lähestyy vai mitä tapahtu, mut sit se kulho lens ja särky miljoonan palasiks. Muistan numerot ykkösest kolmee mut en kummin päin ne meni. Särkymisen ääni jäi kaikuu mun korviin. Tuntu et saman tien unohin sen hetken kun se kippo lens. Hoitaja nosti kättä jotenki niinku tarttuakseen mun käteen. Mut ilmeisesti koska en ollu sen vaarallisempi, se ei tarttunu. Tunsin sen pienen paheksunnan, hymähtiköhän se. Käännyin jäykästi istuu kauemmas, en tienny miten olla. Se sano jotain että voin tulla ilmottaa jos myöhemmin haluun puhuu, lähti pois ja ilmotti sirpaleista. Joku tuli siivoo niit pois. Tuijotin silmät varmaa lautasen kokosena mitä oon saanu aikaseks. Menin makuulle tuijottaa.

Sanoin et en vaa kestä olla (olemassa). Hoitaja palas mun luo ehkä ku puheyhteys aukes taas. Se sano jotai, kysy jotain ehkä. Emmin ja sanoin et kunhan et lyö.
"Voi en mä ikinä löis sua."

Nousin istumaan.
"Miks mun tarvii olla nii pelottava ku mulle on oltu?"
Ja mä rupesin itkee. Must tuntu et vihdoin uskalsin päästää sen pahan olon täysillä ulos, ilman et yritin pitää itteeni kasassa ja suojella muita. Itkin ääneen, vapisin ja vuodin pahaa oloa. Kyyneleet virtas.
"Miks oon näin pelottava?"
"En mä sua pelkää."
Hyvä.
"Mut mä pelkään"
Itkin.
"Ethän sä oo vihanen?" Mun tarvi kysyy tää.
"Voi en mä oo vihanen." Se halas. "Mä haluun auttaa sua."
Mä uskoin. Hoitaja rapsutteli, ja mä vollotin.
"Hyvä ettei kukaan menny rikki. Kulhoja on lisää mut Huolipalloa on vaan yks", se sano. Hymyilin vaisusti.
Tuntu et kuuntelen jostain tosi kaukaa omaa itkemistä. Miks teen näin ku kaikki on hyvin? Miks mun tarvii järjestää tällanen show? No. Ehkä mä tosissaan tarviin tän kokemuksen. Ehkä tällä muuttuu jotain.

Puhuttiin. Aina ku tuli joku ajatus ni aloin taas vollottaa. Niinku se et hoitajat kokee paljon väkivaltaa. Pelkäsin lähteeks täst taas iso pyörä pyörimään ja lähen jonnekin toiselle osastolle. Tavallaan toivon kans sitä. Pelkään kotiinpaluuta. Teki niin hyvää itkee. Aika nopsaa se sit helpotti. Hoitaja suostutteli ja toi mulle Opamoxia.

"Täs on nyt kaks puolikasta. Saat valita otatko puolikkaan vai kokonaisen."
Kurotin lasia. Suu oli kuiva nii otin hörpyn. Pistin merkille et mua ei erityisemmin tarkkailtu vaikka kurotin lasiesinettä. Vasta ku kippasin lääkemitan suulle, tajusin etten tehny päätöstä. No menköön kokonainen. Oon tottunu syömään sen mitä annetaan. Taisin saada nää lääkkeet kyl ennen ku aloin vollottaa.

Hoitaja sano et jos yrittäisin nukkuu. Jäin yksin eikä ollu enää itsetuhonen olo. Luin hetken ku ajatukset laukkas ja vaivuin sit uneen. Nukuin tunnin ja heräsin ihan pöhnässä, sit samantien tuliki iltapala sisään.

Olin ihan kujalla. Painoin sitä hoitaja-nappii vaik vähän jännitti. On terotettu et sitä saa painaa ja pitihän se nyt päästä kokee. Kuulen kun joku tepsuttaa paikalle. Yritän kattoo ja tunnistaa et oliks se tää mun iltahoitaja. Oli se.

"Kun sul oli idea nukkuu päiväunet ni oisko sulla ideaa miten tästä heräis"
"Nukkumalla lisää"
Juteltiin hetki ja kirosin et haluun syödä tota iltapalaa. Jäin toipuu päikkäreist ja aloin telkkarin ääres lapioida jogurttia. Ihana ihminen. Tuntu pahalta et se joutu kokee tän. Mut se vaikutti siltä et se pitää musta silti :3

Joku tuli hakee astioita mut se sano et tulee myöhemmin ku mul oli kesken. Kun ne tuli myöhemmin, kysyin koska iltapala tuotiin. Puol kasilta. Niin mä muistelinki et heräsin sillon mut mulla hävis melkei puol tuntii siinä etten oikee tienny kuka ja missä olin.

Juttelin mun hoitajan kaa sit hetken illalla. Sain sanottuu etten tiiä miten täs kävi näin, ja et joskus ku pelottaa ni toivon et joku vaa pitäis kii. Se sano et on tärkeetä sanoo nii tiedetää miten auttaa. Tuli sellanen olo et ehk se onki sallittua sanoo et haluu tulla pidellyks. Oon aina tällasis kulhotilanteis jumis siinä et en oikeesti uskalla riehuu, mut haluun et must pidetää kii, mut en uskalla sanoo ku pelkään et sit ne ei ainakaan pidä ja potilastietoihin tehään joku merkintä.

Nyt on ok olo. Tosin väsyttää noitte pöhnäpäikkärien jälkee edelleen. Yöhoitaja kävi ja sanoin et on nälkä. Tääl on vähän pienet annoskoot. Se toi mulle toisen iltapalan nii käyn nyt leipien kimppuun.