Tänään oli helpompi päivä.
Heräsin, enkä saanu unta. Hipsin kansliaan mis oli se kiva yöhoitaja ja juttelin sen kaa hetken. Kysyin et kierretääks tääl huoneit yöl niinku psykiatrisel. Se sano et ne kiers kaikki muut paitsi mun huoneen, kun se ajatteli et saisin nukkua (eilen illal se toi mulle iltapalaa myöhää ja sanoin et säikähtelen aina ku ramppaa ihmisiä). Ihanasti ajateltu.
Aamulla pistettiin verikoe. Se teki sen nii taitavasti et ei paljoo sattunu. Otettii kans testit sairaalabakteerin varalta.
Lääkärin kaa puhuttii et oon tääl viel viikonlopun.
Kaveri kävi moikkaa, käytiin pihalla kävelee. Oli kiva nähä. Hihitin ja tuntu et puhuin vähän outoja. Jotenki huolettomamman itsetuhosemmin. Kiva oli nähä tätä kaveria. Kun se lähti nii oli tosi hiljasta, aattelin et nyt varmaa ahdistun.
En ahdistunu. Löysin lehden ja kuin sitä. Ja tietty onneks on puhelin keksitty.
Tulin kauheen onnelliseks miten ihania ihmisiä mun ympärillä on. Miten hyvin mua on kohdeltu. Tuntu et jos oisin ollu sarjiksessa nii musta ois säteilly pieniä sydämiä.
Mulle tuli uus huonekaveri, just ennen ruokaa. Tuntu oudolta ja väärältä olla paikalla kun sen asioita hoidettiin. Kuulla tuntemattoman ihmisen terveystietoja. Söin nopsaa ja lähin sit käymää kotona. Mul on luvat käyä ulkona ja hoitaa asioita kun vaa ilmotan itestäni.
Pieni ahdistus lähti uuest huonekaverist. Stressaa et samaa tilaa tulee joku tuntematon. Bussissa matkalla kotiin mietin et olikoha hyvä idea lähtee käymää kotii ku ahdisti. Matkas meni luultua pidempää. Tuntu et täytyy mennä pesee pyykkiä ku alusvaatteet on finito. Hölmö minä. Sairaalast kiire kotii pesee pyykkii.
Matkal tuntu ku oisin palannu eri ulottuvuutee. Tuttu kotimatka ja koti. Tuntu et koko sairaalareissu on ihan keksittyä, vaik mul on se ranneke edellee. Ahdisti ja pelotti ja jumituin kotii. Mite paljon on kaikkee mil vois satuttaa itteensä. Miten voisin vaa kuolla eikä kukaa estäis.
Vartti piti tsemppaa et uskalsin soittaa osastolle. Selitin et mikä tilanne on. Halusin takas mut siirtymä tuntu mahdottomalta. Vastaus oli et kysy omaiselta tai tuu taksilla tai jollaki. Olin jo pelänny ja toivonu ambulanssia. Tuntu et ei niit nii kauheesti kiinnosta. D ja Ykin vastas vaan käytännönkysymyksee, vaik aattelin et ne huolestuis. Tuntuu et mun henki on höllässä. En luota et ite pystyn huolehtii itestäni.
Onneks se kaveri jota eilen näin lupas heittää mut takas. Huomasin et ajantaju oli taas hävinny kun jumitin vaa eteisen lattialla. En saanu pestyy pyykkii mut löyty vähä puhtait alusvaatteita ja muuta mitä tarvin.
Olin kauhee väsyny ja helpottunuki kun pääsin takas osastolle. Ja tuntu samal merkityksettömältä ku kukaa ei heti huomannu et palasin (oli taas ruuhka-aika ku kaikki tarvi hoitajia), eikä kukaa hurrannu ku en satuttanu itteeni tai kuollu.
Mun iltahoitaja kysy haluunko iltapalaa ja kerroin et ahdistaa. Menin iltapalalle siihe pienee oleskelutilaa. Hoitaja jäiki hetkeks kuuntelee mun murheita. Aloin itkee taas. Vollotin, et mitä teen mun elämällä. Miks mun on nii paha olla. Vaik kaikki on hyvin. Ja et pelkään maanantaita ja kotiutuspäivää ku tääki reissu kusahti.
Ei sille kauheesti uskaltanu itkee, se oli vähä etäsempi hoitaja. Ja se pahotteliki et ei oo aikaa eikä resursseja auttaa enempää.
Ymmärrän kyllä. Se toi nenäliinoja, ja opamoxin mist puhuttii. Olo helpottu iltapalan, Yn ja Dn viestien, telkkarien ja juotavan voimin.
Nyt oon taas ihan opamoxpöhnässä. Meen koht nukkuu ku en pysy hereillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttien valvonta käytössä. Kerrothan, jos et halua kommenttiasia julkaistavaksi, muuten julkaisen kaikki syynistäni läpi päässeet ja vastailen fiiliksen mukaan.