Painia ja päivystystä

Kirjotin tän eilen, julkasen vast nyt kun pääsin koneelle. Tarina lähtee perjantaista.

Akuuttipsykiatrian sairaanhoitaja soitti päiväl. Se on se mun tyyppi. Meiän piti nähä ke, mut se oli kipee. Nyt se soitteli ens viikolle aikaa. Kerroin puhelimessa et ajattelin mennä tänää junaradan vartee et joku saa poimii mut sieltä pois. Se sano et toi on aika huolestuttava ajatus. Valitin siitä et mua vastuutetaan arvioimaan omaa kuntoa. (Tää klassikko: "sitten ku olo on tosi huono, niin mee sit päivystykseen.") Ensinnäki, sit ku mun olo on huonompi, ni mä haluan kuolla, ja jos todella haluan kuolla, nii en mä sillon enää hae apua. Toisekseen, en haluu venailla et olo menis huonompaan. Tuntuu et keikkuu veitsen terällä jo nyt. Sh lupas soittaa liikkuvaan psykiatriaan, jota olin näkemäs, jotta ne tietää vähän mun tilanteesta.

Kävin hakee kotoa tarvittavia kamppeita, koska olin jo aavistellu et sairaala kutsuu.

Liikkuvan psykiatrian tyypit oli taas jotain lässytätejä. (Näin to kans niitä, mut ne oli eri työntekijöitä ku nyt vaihtu viikonloppuvuoro.) Petyin. Puhuin niille silti mun ajatuksia. Teki mieli heittää nenäliinapaketti seinään. Ne sano et suosittelee et menisin päivystyksee ku kerroin näist junaratamietteistä. Lupasin mennä. Turhautti kamalasti ku olin taas yksin, pystyisin tekee mitä vaa täs välis.

Se mitä oon miettiny junaradasta: aattelin et menisin junaradan reunaan haahuu nii pitkää et joku (poliisit) tulis hakee mut pois. Haluun että musta pidetään kii. Ja koska oon nyt nii huonos kunnossa, voin käyttää rajuja keinoja jos se takaa mun hengissäselviytymisen. En haluu jäädä junan alle, mut pelkään et mitä jos tuleeki kiusaus. Olin jo suunnitellu paikan, tai itse asiassa oli kaks vaihtoehtoa mielessä. Yks yö näin unta et seikkailin siellä.

Kävin kaupassa hakee evästä, koska oon syöny tosi huonosti ja tiiän et päivystyksessä kestää ja siel tulee nälkä. Raahauduin sit pitkin hampain sinne, ja laitoin Dlle ja Ylle turhautuneita viestejä. Laitoin kans liikkuvaan psykiatriaan viestin et pääsin perille, ku lupasin tehä niin.

Tuntu tosi turhauttavalta ku menin ite päivystykseen, enkä jääny odottamaan pimeetä ja menny junaradan kautta jonkun viemänä. Tuntuu et mua ei usko ku kävelen ite paikalle.

Ilmottauduin ja ekan hoitajan huoneessa istuin hetken hiljaa. Sit sanoin et aattelin mennä seikkailee junaradalle et joku tulis poimii sielt pois. Ja et turhautti just tää ku tuun ite et uskotaaks mua. Hoitaja sano et tuskin tää turha käynti on, ohjas mut oottamaan.

Ootin lähemmäs kolme tuntia, jonka aikana turhautuminen alko sulaa väsymykseks. Ajattelin, et sanon meneväni junaradalle tänää. Kai mä sillä jotain apua saan. En oikee nää tulevaisuutee, vaik nyt tuntuu et se ei pääty yhtäkkiä mustaan tyhjyytee niinku tuntu ennen tota aiempaa sairaalareissua.

Psykiatrinen sairaanhoitaja oli eri ku mitä viimeks. Vähän toivoin samaa, se oli niin kiva. Tää oliki vähä tylsä. Tai ei oltu hirveen hyvin samalla aaltopituudella. Mut ihan ok.

Turhautuminen löyty taas. Ahdisti kun se puhu epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Vihaan sitä diagnoosia. Sanoin sen ääneen. Tuijotin pöydällä olevaa koristepupua ja mun niin teki mieli ottaa sen korvis kii ja viskaa se johonki. Silppusin nenäliinoja. Ilmasin ääneen et oon erittäin lähellä paiskaa ton pupun.

Hoitaja alko kirjaustensa takaa keskittyä muhun ja puhua.
"...ja vaikka sä kuinka perustelisit itelles ja millä sanoilla, nii itsemurhan takana on aina viha. Viha itteään kohtaan. Se on edistysaskel jos kohdistat sen vihan ulkopuolelle, mut ei sekään auta sua yhtään jos tuhoot täältä asioita. Kun uskaltaa tutkia, niin vihan alta löytyy avuttomuuden tunnetta..." hoitaja luetteli muitakin hankalasti kohdattavia tunteita. Mä vääntelin mun hikoavia käsiä ja tutkailin pientä pöytää mun vieressä, sen päällä olevaa pupua, nenäliinapinoa, ja kahta kukkaruukkua. Olin aika etäällä puheesta, kuulin mut en oikeen prosessoinu.
Mä vaan niin kovasti halusin viskaa sen pupun tai oikeestaan kiskasta pöydän nurin. Olin just samanlaises tilantees kun sen lasikipon kaa. Pelotti kamalasti mitä tulee tapahtuu, mut tiiän et mun on vaan uskallettava. Mun täytyy tehä tää.

Kello oli ehkä 21.35. Tän taki ylipäätää oon tääl. Tän takia junnaan siin kuvios et päädyn aina uusiks ja uusiks sairaalaan. Mun tarvii saada se kokemus et riehun ja et joku pitää kii. Ja jos oon valmis menee junaradalle (tai ainaki lähelle), tän takia, ni on tää nyt jumaliste hoidettava nyt kun on tilaisuus. Laskin taas monta kertaa yhest vitosee, kympist yhtee ja vitosest yhtee. Kuvittelin mieles kaatuvan pöydän kolauksen.

Sit pöytä oli nurin. En muista kolausta. En muista sen kaatumista. Nenäliinat oli lattialla, multaa oli ympäriinsä. Tuli hetke  tauko, hoitaja totes "jaaha". Mä nappasin kai sen pupun ja viskasin sen jonnekin sinne hoitajan suuntaan. Hoitaja teki väistöliikkeen vaik ei se ois siihen osunu. Sit hämmennyin itekin. Jäin ikään kuin oottaa sitä kaaosta, sitä kun riehun lisää ja yritän vahingoittaa itteeni. Mut se ei tullu. Se ois vaatinu lisäuskallusta. Mietin miten istun. Mun piti nousta seisomaan ku tempasen sen pöydän?

Sit rupes vyöryy väkee ovista. Siin huonees oli kaks ovee. Kuulin samalla hälytysäänen, se napattiinki aika pian pois. Hoitohenkilökuntaa oli paljon. Varmaa kolme neljä tyyppii toisen oven takana ja toisest ovest tuli ehkä kaks. Sit tuli pari vartijaa. En tienny miten päin olla. Yllätyin kans ku mua ei otettu kii. Toisaalt en riehunukaa enää. Hoitaja oli jalkeilla ja selitti että olin puhunu et tuhoon ja heittelen tavaroita mut hoitaja oli luullu et "pystyn hillitsemään sen". Se ollu halunnu mua päästää yksin oottaa aulaan, ja oli ruvennu tekee kirjauksii samalla. Musta se oli tosi kiva, et mua ei tuupattu sinne yksin.

Teki mieli hyökkää lähemmän vartijan jalkaan, mut se vaati uskallusta. Jäätii sitte siihe kaks vartijaa se hoitaja ja minä. Mut haluttiin siirtää johonki muualle oottaa mut hankasin vastaan. Tuntu turhalle olla yhtää missää. Kaikki tää vaiva minkä takia? Joko meen kotiin nyt ja on paha olo, tai sit meen osastolle pariks päiväks ja vasta sen jälkee kotiin jollon on paha olo. Eikä tää ratkase mun olemassaolon ongelmaa. Eikä mua oo vielä pidetty kiinni, vaik oon nähny kauheesti vaivaa sen eteen.

Vänkäsin sanallisesti vastaan. Toinen vartija muute nosti sen pöydän pystyyn ja kauemmas. Se lähesty silleen nostan tän nyt tästä, onko ok. Ja keräili niit kasveja. Kai se pupukin jonnekin meni. Mua houkuteltii nousee ja valitin vastaa ja se kuulosti kauheelta kitinältä mut siinä tilanteessa tuntu siltä. Sanoin kans jotai ku hoitaja soitti lääkärille,ja kerto tän tilanteen et oon heitelly pöytää, sanoin niille vartijoille et tekis mieli heitellä teitäki.

Toine nosti mun kamat (takin ja repun), ja kysy et saako ottaa ja nyökkäsin. Ne meni sit hoitajan kannettavaks ku vartijat oli sillee jos me talutetaan sua. Vartija ojens siis mulle kättä et voin vetää sut ylös ja olin vaa et en uskalla tarttuu jos käy huonosti. Jotain uhkailin siinä. Suostuin talutettavaks ja ne piti käsivarsista. Puristelin nyrkkejä siin matkal ja vartijat koitti rauhotella. Matkalla oli kello. 21.55 Jäätii venailee jotain. Mut kai meinattiin pistää petipaikalle. Jossain täs kohti tippu mun puhelimen laturi ja se poimittiin lattialta. Olin laittanu sen huonosti reppuun ku olin ladannu puhelinta odotellessa.

Puristelin edellee nyrkkei ja vedin välil mun käsiä pois mut vartijoil pysy tiukka ote ja ne sano että oo ihan rauhassa. Älä väännä sitä kättä. Musta puhuttiin tiskille jotain, jossai selkeemmässä mielentilassa oisin ehkä saanu enemmän kii. Sinne ilmesty lääkäri ja siltä kysyttii heti mielipidettä tähän tapaukseen ja viitattiin muhun.

Teki niin mieli riehuu, mut oli taas kynnys. Mut oli myös tilaisuus.
"Mikä sun nimi on?" kysy vasemmanpuoleinen vartija.
"Mitä välii sillä on?"
"No oishan se mukavampi puhutella sua nimeltä."
"Enhän mäkään tiiä teiän nimiä."
"Niinjoo."

Oli muute melko.. en keksi ees sanaa kuvaa. Mieleenpainuva katsekontakti, kun jotai potilasta työnnettii sängyssä ohi. Meiän katseet kohtas hetkeks, ja tiedostin kovasti vartijat mun kummallakin puolella, niitten violetit kertakäyttöhanskat ja mun sotkuset hiukset, joita en oo hetkeen jaksanu pestä. En kehannu alkaa riehuu ku on joku toinen potilas paikalla.

Vasemmanpuoleinen vartija puhu jostai ovien sulkemisesta ku kello on kymmenen. Se kysy jotai radion tms kautta, ja se piti yhel kädel musta kii. ("Mä en nyt pääsis", se sano, ja mietin et hah, sulla on kädet kirjaimellisesti täynnä töitä.) Yritin käyttää tilaisuutta hyväks ja vetää kättä irti.

Ne yritti puhuu mua rentoutuu, mut sanoin et ei oo kovin rento olo. Ne ehdotti et nojaisin takana olevaan seinään. Ne sano jossai välis et tiiäkkö mitä varten tässä ollaan tai jotain vastaavaa mut en tienny. Jonkun päättelyketjun seurauksena tajusin tai sanokohan joku jotai et siks etten vahingoita itteeni tai muita.

Ne kommunikoi välil jotain mun selän takaa. En tiedä mitä, mut tajusin välil et ne tekee jotai ilmeitä tai eleitä tyylillä onpa rasittava tai pitäiskö tää ottaa tiukemmin. En siis kokenu sitä pahalla, pistin vaan merkille.

Kysyin kumpaa vartijaa saa purra. Ne kysy että mitä kun ei kuullu, ja jouduin toistaa. Oikeenpuolimmainen sano et ei kumpaakaan. Vasemmanpuolinen otti toisel kädel mun käsivarrest, toisel olkapääst. Tiesin et sil otteel pystyy kaataa ihmisen naamalleen maahan. Se jotenki laukas tilanteen. Miten ees kuvailisi.. kierryin oikeemmanpuoleisen jalkojen suuntaan. Vartijat oli tilanteen tasalla. Rimpuilin. En tiedä miten päin olin tai kuka oli ja missä mut äkkiä olin lattialla vasemmalla kyljellä ja mua painettiin siihen. Tunsin vartijan polven mun olkapäällä.

Toi hetki oli jotenki sellanen, niinku kaikki muu yhtäkkii häviäis. Mennyt, tuleva, ajatukset, se kuumottava tunne siitä kun joku huomaa ja näkee mut. Must tuntuu et en ees kuullu mitää. Jotai ne vartijat tais sanoo. Must tuntu aika lailla siltä mitä olin aatellukin: turvalliselta. Ja erona aiempaan painiin joskus aikaa sitten, nyt en himmaillu, mikä on musta hyvä. Ku pelkään aina sitä et no jos oon pahimmillani ni sit kukaa ei mahda mulle mitään. Ni nyt ehk sai sen kokemuksen et vaik yrittäisin täysillä pistää hanttiin nii en silti pärjäis. Mikä on hirmu tärkeetä koska mulle tulee tunne etten pysty tuhoo itteeni tai koko maailmaa vaikka haluaisin.

Sätkin siinä lattialla vielä. Ne nappas myös mun oikeen käden selän taa ja sano jotai et otetaas tääki tänne. Vasen olikin siellä jo. Huomasin et unohin välil sätkii vastaa ja tajusin et jaloil on tilaa potkii ja niist otettiin sit tiukemmin kii. Ne rupes virittää mulle rautoja, keskusteli et kumman raudat on helpompi ottaa. Siin kohti mua painettii nii tiukkaan, olin aika kippuras et oli vaikee hengittää ja käsiä teki vähän kipeetä et en pistäny hanttiin. Melkein inahdin siinä. Mun silmälasit otettiin pois. Tajusin et voin olla vähän vähemmän kippurassa ni saan paremmin henkee.

Lääkäri ilmesty siihen. Se esitteli ittensä ja sanoin sille et on paha paikka. (Vähän hävettää ja naurattaa näin jälkeenpäin, kun mun huumori ei kuole ikinä.) Lääköri oli mulle vaan käsi jossai selän tienoilla ja ääni, en pystyny näkee sitä. Jotain se kyseli. Sopiiko...? En muista. Oisko ollu eristyksestä. Lääkäri tulee kattoo mua myöhemmin. Sanoin joo.

Sit mut haluttiin ylös. Autettiin, ja sain omat jalat alle. Talutettiin nurkan taa mis oliki eristyshuoneen ovi auki. Harasin siinä vähän vastaan, kysyin onko pakko mut mua vedettii sinne nii määrätietosesti et tajusin et tästä ei voi enää neuvotella. Seisoin sit kiltisti kun multa otettiin huivi ja kengät ja taputeltiin ettei mul oo mitään terävää (tai mitään millä voi itteään vahingoittaa kuten tolla huivilla). Tajusin et voisin potkii sitä hoitajaa kun se otti multa niitä kenkiä mut en halunnu kohdistaa siihe väkivaltaa. Sit mut käskettiin polvilleen patjalle. Tottelin. Sitten mahalleen, me autetaan. Se oli vähän hankalaa mut tottelin. Jotain ne sano et voi raudat jättääki mut koska olin kiltisti, niin multa otettiin raudat irti ja päästettiin vapaaks. Samalla kaikki hävis huoneesta ja ovi meni kii. Mietin et tää on varmaa joku näppärä keino päästää aggressiivinen ihminen irti niin et se ei kerkee käyä kimppuun. Nousin.

Potkasin pari kertaa ovee ja jäin sitte lojumaan loisteputkivalon hohteeseen kirkkaankeltaselle patjalle.

Nousin kävelee. Mul oli jano. Huoneessa oli kaks harmaata ovea. Toinen mistä mä tulin, toinen oli kulmittain viereisessä seinässä. Siitä lähti kovempi ääni kun sitä potkas. Näytin kameralle keskisormea. Ei ollu riehumisolo, ja menin lojuu patjalle. Hengitin ja mietin tapahtunutta. Ilmastointi hurisi.

Kuumuus alko laskea rauhottumisen myötä. Otin hetkeks hupparin päältä et jäähtyisin. Sain siitä tyynyn. Mietin et oon ollu tääl varmaa puol tuntii. Tuskin oon kauaa, sen aikaa et noi uskoo et oon rauhottunu ja et lääkäri kerkee näkee mua. Joku tuotiin läheiseen koppiin, kuulu vaa huuto ja kiroilu ja töminä. Mä en ees huutanu. En pysty. Tai ehk pystyisin mut se on ihan saatanan vaikeeta. Tää ois varmaa sellanen paikka mis vois huutaa.

Katoin mun ranneketta, joka mulle oli taas laitettu heti alkuun. Luin mun koko nimen ääneen ja sanoin että oot aika monenlaista jo kerenny tähän ikään mennessä. Että kerkeen varmasti erittäin paljon lisää jos nytki oon kerenny näin paljon. Rupesin laskee mun ikää. Vuodet kuukaudet päivät. Sit vuodet ja päivät.

Oon ollu varmaan yli tunnin tääl. Mietin et kerkeen varmaa viel laittaa Ylle ja Dlle viestii ku pääsen, ne on varmaa tänään myöhään töissä.

Viheltelin.

Vaihdoin asentoa moneen kertaa. Ilmastointi hurisi, loisteputkilamput paisto ja keltanen patja oli erittäin keltanen. Lattia oli vihree ja seinät erittäin valkoset. Tuijotin kattoa. Ja makasin selällään.

Reflektoin mun elämää. Mietin miten tähän on tultu, mitä tästä eteenpäin. Keksin mitä tarvis tehä. Koska ei ollu mitään mihin kirjottaa, puhuin asioita ääneen. Kiinnitin tärkeet asias vasemman käden kynsiin. Mulla on kynsilakkaa ja kuvioita, nii yhdistin ne kuviot mun mielessä tiettyihin asioihin:
Peukku - mun tarvii oppii sanoo ku ärsyttää. En tiiä miten teen tän, mut tää on pakko koska se on yks asia joka eniten rajottaa ja ahdistaa mua.
Etusormi - mun tarvii keksii mistä muualta saan tän saman turvallisuudentunteen ku kiinnipidosta. Jossai vaihees kuitenki kaipaan tätä, ja ois hyvä et ois joku ns sallittu keino saada sama tunne. Joku kamppailulajikin vois tehä hyvää. Tajusin, et tää tunne ei oo sama kuin se kun kosketaan, vaik oon luullu et ne liittyy toisiinsa. Jkin sano joskus et kaipaan varmaa kiinnipitoo kosketuksenpuutteeseen.
Keskisormi - tukiasuminen. Se ois paikallaan nyt.
Nimetön - mun tarvii oppii hyväksyy ja kohtaa mun tarpeet ja inhimillisyys.

Oon ollu varmaan lähemmäs kaks tuntia täällä. Rupesin miettii kaikkia ihmisiä joita tunnen. Mitä ne tekee nyt? Kuinka moni mahtais uskoo et oon nyt eristyksessä? Kuinka moni ees tietää et oon sairaalassa?

Ovi rapis. Huomasin et joku kurkkas sumeesta ikkunasta. Vartija käveli sisään. Nousin istumaan. Siel oli kans labratyyppi.
"Ooksä rauhottunu jo?"
"Joo."
Nää on näit hetkii ku tosiaan tarvii nöyrtyy. En voi muuta. Olen vain minä sotkuinen pieni ihminen, joka en voi sille mitään juuri nyt että oon muiden armoilla ja tarkkailtavana. En voi olla kovin reipas ja katu-uskottava. Vain minä ja ongelmani. Nöyrtyminen on vaikeeta, mut tekee tosi hyvää välillä.

"Otettais verenpaineet, onks se ok?"
"Joo."
"Jos nostaisit hihaa."
Nostin. Olin jo ihan kesy. Paineet mitattiin.
"Onks sulla jano?"
"Joo."
"Mä tuon sulle juotavaa."
Sain pillimehun. Jotenki hellyyttävää, et riehun ja nyt saan pillimehu. Odotin muovimukia ja vettä.
Kyseltiin tarviiko käyä vessas. Sanoin eka et ei, mut kun kysyttiin uuestaa, sanoin et voisin.
"Annansä virtsanäytteen samalla"
"Jos tarvii"
Sain purkin. Ovi avattiin, se mystinen ovi. Sieltä paljastu karuin vessa missä oon ikinä käyny. Pönttö oli metallinen, siinä ei ollu ees rengasta. Lavuaari oli pöntössä kiinni, siinä päällä. Ei ees vessapaperia.
Meinas olla ujo pissa, mut ei auttanu. Sentää sain olla yksin vessassa. Vartija ja hoitaja jutteli rennosti, ja mä pissin purkkiin. Hanasta ei tullu vettä. Menin ovelle kysyy, ni vartija otti sen purkin ja kääns jostain vedet päälle niin sain kädet pestyy.
"Otetaan susta kans verikoe jos lääkäri haluaa."
Hetken päästä ne tuli takas piikin kanssa. Nyt oli eri vartija.
"Onks väliä kummasta kädestä?"
"Tästä", ojensin vasenta kättä, "tota toista on pistelty viime aikoina."
Olin niin hurjalla en välitä mistään -tuulella edelleen et katoin jopa kun mua pistettiin. En oo varmaan ikinä kattonu. Pari pulloo verta. Mitähän musta tutkitaan?
"Sit vielä puhalluskoe. Puhalla oikeen pitkä puhallus tähän"
Alkometrihän se siellä. Siin vartijoiden kanssa seistessä joku kyseli kauempaa joltain et oonko selvinpäin. Ja joku sano että oon. Vedin henkeä ja puhalsin tarmokkaasti.
"Kiitos. Nollia näyttää"
Se tais olla mun elämän kolmas puhallus. En oo vielä kertaakaan vielä puhaltanu auton ratista.
"Lääkäri tulee kattomaan hetken päästä", vartija sano ennen kun ne meni. Meinasin kysyy, kauanko on hetki. No, ei varmaan kauaa. Painoin pistokohtaa ja makasin.

Käännyin mahalleen. Taisin torkahtaa. Kello oli varmaan paljon. Keltanen patja oli kumisenolonen ja liimautu ihoon. Käänsin kylkeä. Torkahdin uudelleen.

Heräsin kolinaan. Nousin istumaan, ja menin makaamaan pää ovellepäin. Nukahdin.

Nukuin varmaan pidemmän ajan, en tiedä yhtään kuinka pitkään. Ajantaju oli menny. En osannu arvioida mistään. Oon ollu tosi pitkään täällä jo. Joku sano jotain: "...kello on kakskytä vaille..." ja vaikka kuinka tarkasti kuuntelin, en kuullu sen enempää. Sanokohan se ensin että on yö? Mulle sanottiin et lääkäri tulis hetken päästä. Hetki on menny jo. Kauan ees oon ollu täällä? Kuinka pitkään joudun olemaan? Paniikki nosti päätään. Oon lukkojen takana, en tiedä koska pääsen pois. Koputin ovea. Joku kysy mitä asiaa, sanoin että pääseekö täältä ikinä pois. "Joo." En tiedä edes, puhuko se mulle. Kuuliko se mua? Hiljasuus. Keltanen patja, seinät ja värikkäät sukat. Tuijotin niitä ja yritin ymmärtää olenko olemassa. Tuntuu kuin ois ollu jo vuoden täällä. Ahdisti. Mitä jos mut on unohdettu? Mitä jos tulee tulipalo ja oon vaan täällä? Mitä jos mun pään menoks juonitaan jotain? Miten saan ketään kiinni? Mä oon jo ihan kesy, mitä muuta vaaditaan? Oon täysin toisten armoilla. Salaliittoteoriat nosti hölmöä päätään. Yritin olla hajoomatta. Tää eristys rupes kääntyy itteään vastaan. Aloin käyä uuestaan kierroksilla.

Koputtelin ovea. Teki mieli huutaa onko mut unohdettu. Nytkö on hetki ylittää kynnys ja huutaa? Pohdin sitä. Tää mahdollisuus helpotti vähän ahdistusta. En huutanu, mut kysyin ääneen: onks mut unohdettu? Kuinka pitkään joudun olee täällä?

Aikaa kulu.

Oveen koputettiin. Se rapis auki. Vartija, ja sama hoitaja joka otti musta kokeita.
"Mikä olo?"
"Mä haluun pois täältä. Ahdistaa." Meinasin alkaa itkeä.
"Lupaaksä käyttäytyä jos pääset pois?"
"Joo."
"Mitä kello on?"
"Varttia yli neljä", vastas vartija.
Lääkäristä mainittiin jotai ja ovi meni hetkeks kii. Sitten se aukes taas. Lääkäri esittäyty. Se sama ku joku kävi ku olin raudoissa. Se sano jotai et nyt näki vihdoin kasvot. Sama fiilis.
Kyseltiin osaanko käyttäytyä. Lupasin.
Lääkäri sano et jos en niin sitten joutuu heti takas tänne. En halunnu. Mentii huoneesee juttelee. Vartija jäi ulkopuolelle.

Oli ihanaa päästä ulos. En muista et oisin ollu näin tottelevainen hetkeen. En uskaltanu lähtee ulos ennen ku pyydettiin. Seurasin kiltisti ja kuuntelin tarkkaan mihin piti istuu.

Lääkäri oli sellanen, joka on täsmälleen oikeessa ammatissa. Se kysy täsmällisiä kysymyksiä, ei lässyttäny eikä hymissy.
Sano et oli miettiny hoitajan kaa mulle pakkohoitoo ku sain hepulin.
Mietti et millä selviäisin viikonlopun, et ei haluu kohtaa mun ruumista täällä.
"Mikä on se sun elämän kauhein kokemus?"
Kello oli puol viis aamuyöstä. Olin vähä pöhnänen ja helpottunu et pääsin ulos. Tärisin.
Katoin pöydän pintaa. Se oli aavistuksen halkeillu.
"Must tuntuu et mä en muista sitä."
"Ahaa eli se sijottuu jonnekin kauas lapsuuteen."
"Nii.."
Lääkäri oli kyl hirmu hyvä. Se ehdotti et jos oisin yön tääl ja aamul menisin psykiatrille sairaalaan arvioitavaks. Se sano et oli miettiny sitä sen psyk.sairaanhoitajan kanssa et pitäiskö mut lähettää pakkohoitoon. Pelottava ajatus. Tai sitten kotiin ja tapaan liikkuvaa psykiatriaa. Sain miettimisaikaa, ja normaalin vuodepaikan (lääkärin silmien alta). Vartija vapautettiin muihin hommiin.
Kävin vessassa, mut en saanu laittaa ovea lukkoon. Tuntu et nyt yksin väärä liike nii oon takas eristyksessä, et kynnys on nyt tosi pieni. Mut toisaalt se ei vaivannu, koska olin tosi vahvasti sitä mieltä et en oo menos takas nii käyttäydyin kunnolla. Makasin ja kuuntelin öistä sairaalaa, tosin se oli varmaan yhtä vilkas ku päivälläki. Sain suuren pyyhkeen peitoks, siihen oli ihana kääriytyä. Aika vaan kulki.

Tajusin nukahtaneeni vasta ku lääkäri tuli herättämään. Säikähdin vähän kun se kuori mut peittomytystä esille. Se kysy mitä mieltä oon, ja sanoin et ehk se psykiatrireissu ois hyvä. Se sano et hyvä, et on sen verran huolissaan musta et ois hyvä saada apua nyt eikä viidestoista päivä. Nukuin pätkissä lisää. Joku hoitaja tuli herättää ja sain aamupalaa. Aattelin et ois kauhee nälkä ku pariin päivää ei oo tullu syötyy kunnol. Mut oli silti vaikee syödä. Sain vihdoin mun tavarat ja silmälasitkin takas. Se laturi tosin oli hävinny, mut en kerenny ihmetellä sitä kun oliki jo kiire kelataksilla seuraavaan paikkaan. Odottelin jonkun aikaa psykiatria. Tuntu hyvälle olla tavaroiden ympäröimänä, et mul oli valtuuksia olla vaikkapa takki päällä. Ja avaimet tuntu mukavalle kädessä.

Taas jouduin vastailee samoihin kysymyksiin. Lääkäri ehdotti et jäisin viikonlopuks, miltäs se kuulostais?
Mietin hetken. "Emmä oikee tiiä mitä mä sairaalas tekisin. Mut emmä kyl tiiä mitä mä kotonakaan tekisin. Ehk se ois hyvä."
Hoitaja vei mut osastolle. Siin mukan oli opiskelijaki. Sain ruokaa vaik lounasaika oli menny jo. Juttelin sen opiskelijan kaa hetken, kerroin et on tärkeetä et sain sen kokemuksen et pidetää kii. En tiiä ymmärskö se, ei ehkä, mut uskalsin kertoo ja se oli hyvä.