Sirpaleiden jälkipuintia, paljon kosketusta ja ihania ihmisiä

Haluisin riehuu. Nii et jonkun ois pakko pitää kii. Menettäisin kontrollin. Joku muu ottais kontrollin mun tekemisistä.

Mut en uskalla. En päästä ikinä kontrollista. (Miksi?!?)

Ärsyttää ku oon vuosikausia pyöriny täs samassa ajatuksessa. Ja oisin taas ollu niin lähellä toteuttaa tää, kun olin jo sairaalassa. Ja heitin sen kulhonkin.


Nyt ku luin tota mun kulhojuttuu ni tajusin et muistan sen eri tavalla ku mitä oon kirjottanu. Se on muuttunu mun päässä, ku oon sahannu sitä ajatuksissa tosi paljon. Se tuntuu hirmu tärkeeltä kokemukselta. Mun tarvi kokee se. En kadu sitä.

Must tuntu hirmu hyvält etenki se hetki kun se hoitaja ojens kättään niinku tarttuakseen mun kädestä kiinni. Siin kohtaa mul oli se tunne, mitä riehumisel haen. En tiedä mikä se on. Mut se tuntuu tosi oikeelta ja sen takia uskallan riskeeraa erittäin paljon. Nimittäin ennen ku heitin sen kulhon mä pelkäsin ihan saatanasti et mitä tulee tapahtuu. Mä luulen et se on joku trauman toistaminen. Mun tarvii itte olla nii pelottava etten kestä. Ku pelkäsin siinä itkiessä ihan sairaasti ja vaan tutisin ja tärisin, ja tajusin sit siinä tai myöhemmin et mä pelkäsin siin kaikist eniten. Et ei se ollu sille hoitajalle niin iso juttu. Mä olin ite se joka pelkäs kaikista eniten. Vaik jollai tapaa ehk yritin olla kauhee ja pelottava?

Siin tilantees oli hirmu hienoa se, et uskalsin päästää kontrollista. (Heh, just kirjotin ylemmääs etten ikinä päästä siit irti :D ). Se oli hirmu ihanaa ja just oikein tehty kun se hoitaja tuli siihen takas mun luo ja istu siihen... en oikee tiiä. Istukohan se siinä sängyllä mun vieressä? En oikee ees tiiä kummal puolella se oli. Tais olla siinä oikeella. Niin kai sillä kulhon rikkomisella sain itteni sellasii pelkotiloihin et en pystyny pitää itteeni enää kasassa. Ja se hoitaja oli siin, ja koin sen turvalliseks ni en pidätelly. Tekee tosi hyvää itkee kunnolla. En muista et oisin hetkeen itkeny niin kunnolla (tai no elokuus itkin mut silleet et joku muu näkis nii... hmm. varmaa sillo joskus kun J oli mun tyyppi). Itkin ääneen, en tiiä miten sitä kuvaillaan. Ja vatsalihaksilla. Ihme et ne ei tullu kipeiks. Kyyneleet vaa vieri, en kattonu hoitajaa päin (minkä takii musta on ihme et tunnistin sen myöhemmin kun se oli uus tyyppi).

Itkin vaan ja puhuin ääneen just sen mitä mun mielessä oli. En muute tainnu miettii. Kysyin ääneen kysymyksiä, mihin ei ollu vastauksia. Niinku sen miks mun tarvii olla nii pelottava ku mulle on oltu. Kysyin sen kai kaks kertaa. Ja kysyin kaikkee muutaki. Mun vaan tarvi sanoo ne ulos. En mä odottanu vastauksia, eikä se hoitaja tainnukaan vastaa. En oikee muista sanoks se siinä mitää. Ei sen tarvinnu. Tai ehk se sano jotai johonki välii. Lähinnä oli tärkeetä et siinä oli joku kuulemassa mun sanat ja olemassa läsnä.

Siin meni muuten tosi pitkän aikaa. Muistaakseni et katoin kelloo puol kuus sen lasikipon kaa, ku olin yksin. Ja kun heräsin pöhnäunilta, kello oli puol kasi. Jos kerta nukuin tunnin, niin siinä ahdistuskohtauksessa meni about tunti. Aika pitkään se hoitaja oli mun kaa. Tarpeeks pitkään. Onneks. Ku muuten tullu sellanen olo et ne hoitajat kyllä kuunteli mut ei ne kauheen pitkään ehtiny olla.

Must tuntu ku pyörittelin sitä kippoo, et mun tarvii rikkoo se. Tiesin et harmittais jos menettäisin mun tilaisuuden. Tuntu, et kun se särkyy, mun ahdistuskin särkyy. Enkä ollu väärässä. Hyperventiloin vähän siinä kipon kaa enkä uskaltanu puhuu. Kun se särky, en enää sen jälkee hyperventiloinu. Sit uskalsin antaa pahan olon tulla. Siin kohti olin niin peloissani et en voinu muuta. Pelkäsin niin kauheesti mitä tästä seuraa, ja miten voin olla näin hirviö.

Mut kaikki olikin hyvin. Ja se hoitaja tosiaan sano sitä et älä sitä kulhoa murehdi. Eikä se ollu moksiskaan. Ei sen käyttäytyminen muuttunu mua kohtaan. Ei se pelänny mua.

Tää on mulle jotenki tosi iso juttu. Ehkä sen huomaa kun jauhan täst nii paljon.

Se oli myöhemminki siel töissä, mut se ei ollu mun hoitaja. En tiiä vaikuttiks toi kippo siihen.

Mä vilkutin sille aina kun se käveli ohi, ja juttelin välil jotain. Mä halusin keksii sille jotain kivaa, nii vikan aamuna päätin piirtää sille. Vaik ujostutti ajatus piirroksen antamiseta. Piirsin lasikulhon, samanlainen ku se minkä rikoin, ja kirjotin sen yläpuolelle Kulhollinen paranemista. Kävin sit ettii sen hoitajan. Se oli kansliassa. Se ei huomannu mua kun tuli ulos, kun se oli matkalla johonki. Kutsuin sitä nimelt ja sanoin et mul ois sulle tällanen ja annoin sen piirustuksen. Huomas, et tuli sille täytenä yllätyksenä, se oli tosi otettu.
"Eikä.. voi kiitos", se sano ja halas mua.

Vikana aamuna mul oli toista kertaa sellanen hoitaja, joka oli ok mut ei tuntunu turvalliselta et sille uskaltais avaa asioita. Itse asias tää tapahtu ku olin lähössä. Olin pakannu kaiken reppuun ja mul oli takki pääl. Se hoitaja tuli huoneeseen ja totes jotai mun lähtemisestä. Kysyin papereista ja mentii samaa aikaa käytävään. Muuten kaikki oli valmista, mutisin vaa et mun tarvii käyä vilkuttaa.

Menin kurkkaa kanslian ikkunasta. Mun ihana hoitaja oli siel, se oli selin, jutteli toisen hoitajan kanssa. Tää toinen hoitaja, joka ei ollu mulle kai tuttu, sano jotai ja mun hoitaja käänty. Hah, musta on niin hauskaa et ne on oppinu keneen tykästyin. Vilkutin sille, mut se tuli ulos ja juteltii hetki. Se sano et toivottavasti nähdään jossain kivemmissa merkeissä. Olin kauheen tyytyväinen et sain heippaa sen. Ja se tais tykkää musta. Hah, hurmasin sen(kin), kuten D ennusti.

En ees kerenny kirjottaa siitä ku nähtii eilen D:n kaa. Kerkesin käyä kotona (yllätti, ku kotiin palatessa tuliki olo et onpa ihanaa olla taas täällä). Y oli vapaapäiväl ni oltii D:n kaa kaksin.

Kerroin D:lle osastokokemuksia, en tiiä sainko kaikkee olennaista puhuttua. Päässä on kaikki menny ihan ympäri ku oon puhunu niin paljon ja niin monelle. D kyseli varovasti et olihan se hyvä kokemus, ettei ne Yn kanssa tuupannu mua ihan väärään paikkaan. Oli kyllä.

Halusin D:n istuu sohvalle mun viereen. Ja uskalsin pyytää, ei menny kauheen kauaa siinä. Se tuli istuu ja jännitinki kauheesti enkä uskaltanu takertuu sen hihaan niinku olin halunnu jo sillon ku osastol mietin tätä tapaamist. Et heti ku tuun paikalle nii takerrun taas sen hihaan.

D kuitenki tietää mut ja rapsutteli mua olkapäästä. Se tuntu nii paljon et mun oli vaikee puhuu, siis puhe hidastu ja takkus ku yritin siinä selittää jotain.

Akuuttipsykiatrian tyyppi soitti, niinku se oli luvannukin. Mietittii et päiväsairaalaa vois aikastaa et Y ja D pääsis mukaa. Ja muutenki hyvä et se ois aiemmin. Tosiaan tuli sellane kutsukirje. Marraskuun puoliväliin. Ja saikkutodistusta tarvisin. D meni muualle siks aikaa ku puhuin.

Kävin vessassa ku puhelu oli loppu. D oli palannu takas kauemmas, niin piti kerää taas vähä rohkeutta ja kutsuu se takas. Juteltiin.
Mietin et haluisin kauheesti takertuu sen hihaan. D sano jotain, en enää muista mitä. Ja katoin sitä ja mietin sitä hihaa, miten uskaltaisin.
"Noo! Älä kato mua niinkun koiranpentu jota on hätyytetty jollain paperikepillä."
Okei, en tosiaan tiedä millä ilmeellä katoin :D ilmeisesti koiranpentuilmeellä.

Uskalsin sit siihen hihaanki takertuu, ja nojaa D:n käteen. Oli hirmu ihanaa olla siinä.

Ja taas musta valu nestettä. Häiritsevän paljon. Hävetti. (Mut edelleen: se on jotain eri nestettä ku kiihottuessa. Nii tuli vähän parempi olo, koska kauheinta ois kiihottua. Ei, kauheinta ois saada orgasmi tollases tilantees, ihanan ihmisen seurassa. En tiiä voisinko elää sen asian kanssa.)

Mulle on oltu muutenkin hirmu ihania viime päivinä. Niin moni hoitaja. Ja läheiset. Ja sit mul on taas tällanen maailman ihanin ihminen. Jonka hihassa voin roikkuu. Sairaalassaki tosi moni hoitaja koski. Muutama silleen lohduttavasti selkään ku itkin. Yks ohi kulkiessa mitä kuuluu, samalla tavalla selkään.

Niin paljon on mitä haluisin kirjottaa, mut nyt alkaa väsymys taas painaa. Huomen akuuttipsykiatriaan juttelee.