Nyt tarvii purkaa johonki.

D on mun uus turvaihminen. Y on sen työpari, myöskin jollain tapaa turvallinen mut ei sellanen spesiaali niinkun J ja muut ihanat.

Eilen annoin sen lapun D:lle ja Y:lle. Se meni Y:n kalenterin väliin (D:n kalenteri ei vaikuttanu luotettavalta kun sieltä pursus lappusia).

Lappu:

Kirjotan tän nyt tekstinä, vaik tää on pirun vaikeeta. Pelkään, et puhuminen on vielä vaikeempaa. Ja pelkään eniten sitä, et syntyy väärinkäsityksiä, mitä haluun vielä vähemmän kuin puhumatonta ahdistusta.

Siis:

Sillon tiistaina ku lähit viemää sitä työkaverii päivystykseen. En osaa sanoo, mikä siinä mua muistutti jostain, miks ahdistuin. Ehkä se et tiiän et jotain on sattunu, mut en sen tarkemmin et mitä, eikä mulle kerrota, enkä uskalla kysyy. Mut se ei liity siihen et mä oon ollu ambulanssissa.

Must oli hirmu kiva ku tulit takas. Ku mulla oli sellanen ahdistunu olo et en halunnu olla yksin, enkä osannu pyytää ketää seuraks mun ahdistukseen.

Must oli tosi vaikeeta kysyy olkapäätä. Ja must oli hirmu hyvä kun mä uskalsin. Ja kivaa kun tulit mun viereen istuu.

Mä en tiiä miks on niin vaikeeta tulla lähelle. En saa kii mikä siinä pelottaa. Se vaan pelottaa tosi paljon.

Läheisyys helpottais tosi paljon ahdistusta, vaik siit syntyy oma ahdistuksensa. Niinku oon sanonu, siitä tulee sellanen olo niinku muuttuis ehjäks.

Mua vähän jännitti muut ihmiset siellä, et mitä ne miettii.

Mua rupes vaivaa yks asia tosi pahasti, kun lähin. Must nimittäin tuntu, niinku must valuis nestettä. Mut ei silleen niinku kiihottuessa. Ja mä hämmennyin tosi paljon, säikähdin. Rupesin miettii, et oonko tehny jotain väärää. Mitä jos koen sen kosketuksen jotenki seksuaalisena, mut en vaa tajuu sitä? Mitä jos käytän sua jotenki hyväks? Ahdistuin kauheesti, ja siks mulle tuli sellanen olo, et me ei voida enää nähä.

Tajusin, et tää on sellanen asia mikä mun on pakko kertoo. Siks, koska pelkään et teen jotai väärää. Luulisin et tää tulis ennen pitkää esiin, ja jos oonki tehny jotai väärää ja epälly sitä enkä oo ikin sanonu…?

Mä pelkään, et sä tuomitset mut.

Pelkään, ettet sä koske mua enää.

Juttelin seuraavana päivänä kriisipuhelimes ku rupes ahdistaa tää tilanne ja tuntu et menin solmuu ku en tienny mitä tehä. Oli tosi vaikee puhuu, mut sain sanottuu mun asian. Ja se otti sen hyvin. Se sano, että on kuullu vastaavia kokemuksia hyväkskäytetyiltä. Tää lohdutti mua, kun mulle tuli ihan ufo olo kun en ymmärrä yhtään mitä mun kropassa tapahtuu enkä oo kuullu mistää tällasest.

Haluun aukasta tän solmun, haluun puhuu siit. Mut must tuntuu ihan pirun vaikeelta, koska jotta mä voin kertoo tän, mun tarvii myöntää, et a) mul on sukuelimet ja b) mul on jotai omakohtasta kokemusta seksuaalisuudesta.

Koen itteni ihan järjettömän likaseks tän takia. Ja ahdistaa erittäin paljon, koska mä en saa myöntää olevani seksuaalinen.

Mä luulen, et lähestyminen on tosi vaikeeta sen takia, et sit vapautuu esille seuraava vaikee asia. Sama ku vaikeist asioista puhumisessa. Ku uskalsin lähestyy sua, ja ylitin sen ison kynnyksen, mulle aukes pieni näkymä seuraavaan asiaan, joka on mun kehon reaktio. Kun auon näitä tarpeeks, saan ehk ne vaikeet kokemukset käsiteltyy?

D kävi jossai nii sovittii Y:n kaa, et ne lukee sen lappusen ennen ku nähää huomenna. Eli tänää.

Ahdisti niin paljon tänään mennä, kun tiesin et ne on lukenu sen.

Tuli vähä hoppu.

Jännitin nii paljon et pyöräilin ihan sumussa paikalle.

Mietin jo eilen et mitä mahtaa tapahtua. Mietin eri reaktioita. Et sanotaa et kaikki on ok. Tai et D sanoo et ei voi koskee mua enää. Tai jotain kamalaa. Mut en tienny yhtään, mikä ois todennäkösin. Siispä sekavin mielin paikalle. Pelkäsin pahinta.

Oikeestaan pahinta on se, että ne tietää, et mä oon seksuaalinen. Niin ei saa käydä. Ja niin siinä lapussa lukee. En vaan kestä sellasta.

Istuin, pysähdyin niille sijoilleni. Pääsin sentään repusta ja takista pois.

Teki heti mieli juosta pois. Mitä se D:ki oikee naurahti sille ovelle, kun se oli hankalakäyttönen, et pääseekö täältä pois. Miten just tähän tilanteeseen.

En kattonu silmiin varmaan ekaan 50 minuuttiin. Tai tuntiin. Aika oli tunnin mittanen.

Pelkäsin mitä tuleman pitää.

D puhu sit et hyvä kun sain sanottua tän asian. Ja että niistä tuntuu pahalta kun mulla on niin ahdistunu olo tästä, viikon jo? Kun ne ei haluais et mul on paha olo.

Pureskelin mun rystysiä, mut ne ei huomannu sitä. Se tuntu vähän pelottavalle. Eikö ne välitä vaikka mä satutan itteeni? Kyl ne välittäis, ne ei kai huomannu. Kauheeta, et pystyn niitten silmien alla tuottaa kipua itelleni ja ne ei tajua.

Painoin kans kynsiä ohimoon ja puristin ohimon ihoa. Tai jostain tuolta korvan tienoilta.

Hengitin aika pinnallisesti, turhan nopeesti.

D sano et kaikki on hyvin (pudistin mun päätä) ja että niitten suhtautuminen ei muutu.

Aluks pistin silmät kii, pääsin sillee paljo kauemmas. Avasin ne ja tuntu et tulin jostain tosi kaukaa ajasta. Yritin pitää silmät auki, koska tiiän et jos pakenen (mikä on helpointa), en saa muutosta aikaseks (mikä on tietty vaikeinta :D huoh).

Tilanne meni sit niin et D soitti akuuttipsykiatriaan. Tuijotin kasassa mun tennareidenkärkiä. En nähny kumpaakaan kunnolla, mut tajusin et ne viesti keskenään jotai. Eleillä, ja D sano sit joo. Vissiin et miten tehään, kumpi soittaa. Ja mä mietin, että hassua, siinä ne nyt kommunikoi mun ohi, ja tajuan sen.

D sit kysy tai sano et hän käy soittaa ja Y jää mun seuraks. Must tuntu, et must oikeesti pidetään huolta, kun soitetaa akuuttipsykiatriaan, et mun puolest ollaa valmis tekemään asioita.

Y osas hirmu ihanasti jutella mun kaa. Tai jotenki siinä kohdassa mä vapauduin puhumaan.  En toki katsekontaktiin, mut vastailin varovasti.

En mitenkää spontaanisti puhunu, mut kerroin et tekis mieli purra käsiä. Ja mietin et hyvä etten jääny yksin, oisin saman tien riipiny kädet hampailla naarmuille.

Kauhee ku tätä kirjottaa nii tulee niit fiiliksii tost tilanteesta. Se jännitys ja ahdistus, ja pakko jännittää lihaksia välillä ja kuvitella tää tilanne ja mitä ois voinu tapahtuu.

Mä jotenki haaveilin etukäteen siit, et flippaisin ja vahingoittaisin itteeni jotenkin, niin et D:n ois pakko pitää must jotenki kii. Must ois maailman ihaninta et turvallinen ihminen pitäis kii ku oisin jossain sekoomistilassa ja sen täytyis. En tiiä toimiiko se pyydetysti, ei se ehk ois sama asia. Jotenki se rauhottais, ja sais kii ehk jotai, jostai uhmaikäajast? Emmä tiiä mut jotai sellast muutettuu, et mun ei tarvii pitää koko maailmaa kasassa.

Mut tiesin et tää ei tuu menee niinku kuvittelen. Ei tilanteet ikinä mee.

Tuli ajatus istuu lattialle. En tiiä miks hakeudun ahdistuneena lattialle. Tai ehkä tiedän. Mä koen olevani pieni, ja yritän korjaa tilanteen niin et oon alempana, eli pienempi, ku muut ihmiset.

Ai joo tossa aiemmin ku D sano et kaikki on hyvin (sano ehk uudestaan), ja mä pudistin päätä, D pyys tarkennusta. Et ei ne nyt ainakaa keksi et mikä ois pielessä, mikä ei oo meiän välillä hyvin? Halusin sanoo, mut vajosin puhumattomuuteen.

D kurotti hipasee mua olkavarresta. ”Nyt ois tosi tärkeetä et sä saisit kerrottua.”

Se oli muuten eka kohta ku puhuin jonku alkumoin jälkeen. Ajatuksenaki kuulosti jotenki hassulta, mut sanoin silti ääneen.

”Must tuntuu et oon paha.”

”Ja likanen”, lisäsin.

En muista mitä tähän sanottii.

Sitä ennen muute ku kuuntelin mun tuomioo, D puhu et ei oo tapahtunu mitää väärää, en oo tehny mitään väärää. Hyvä kun sain tän asian kerrottua. Että hormonit hyrrää ku kosketaan. Et mun kehon reaktio on ihan luonnollinen. Että hormonit hyrrää kun ollaa lähellä, miten se nyt sano kavereiden kanssa tai sit kun harrastetaan seksiä. Olin niin ahdistunu, tiesin et .. tää menee tähän? et joudun kohtaa jotain kamalaa.

En pysty kohtaa omaa seksuaalisuutta. Sitä ei saa olla olemassa. En saa olla seksuaalinen. En saa kiinnostua. En flirttailla. En saa nauttia. Nauttiminen on pahinta. Samoin eritteet. Eritteet on ällöttäviä. Se ja eläimellinen himo saa seksuaalisuuden lisäks. Ja nautinto, se on jotain kiellettyä ja se likaa ihmisen. Eikä mun turvaihminen saa olla likanen! Enkä mä saa näyttäytyy likaselta mun turvaihmiselle. Ei se saa tietää et oon seksuaalinen. Se ei myöskään saa olla seksuaalinen. Kosketus on ok, mut mitkää genitaalialuisiin liittyvät jutut ei. Siks kannattaa kuolla.

D muuten sano et oli sillo viime ti ku pyysin olkapäätä, et ajatteli et pysty tarjoo sen. Jotenki ihanaa, et se tekee niin, koska tää on mulle niin supersuuri asia.

D tuli sielt puhelun kesken ja siin kysyttiin mun puhnro ja D kysy et ilmottaaks ne ajasta mulle vai näille. Sanoin et ihan sama, koska ei sil oikee ollu väliä. Se kysy onnistuisko jos ilmotettais kummalleki? Oisko se mulle ok? Nyökkäsin.

Huomenna tulee aika.

Kysyin, mitä D niille kerto.

Se sano et kerto et ollaa nähty jo pidemmän aikaa, kerto et kosketus on mulle vaikee asia, kerto ku oon sanonu et tekee mieli läpsii itteensä ja jotain kaikkee muuta. Se kysy oliks nää ok, ja nyökkäsin.

Siirryin jossain kohtaa siihe lattialle istuu.

Jalat koukussa, kädet ristissä niitten päällä ja leuka nojaamassa kätee. Suojassa.

Y muute sano tosi hyvin ku D oli puhumas puhelimes, et voisin kokeilla tulla sielt käsien takaa pois, et ”oot ihan yhtä turvassa vaikka et piilottais ittees”.

Y kerto D:lle mitä oltiin puhuttu.

Halusin hirveesti lähelle, ja olin vissii hokannu et se on ok. Ja D oli osottanu jo, ettei lakkaa koskemasta. Se oli varmistanu, et se tuntuu hyvältä. Totta kai se tuntuu.

”Saaks pyytää?”

Jouduin kai toistaa. D sano et saa.

Menin vähä ujoks, ja D arvas ennen ku sain sanottuu.

”Haluuksä et mä tuun istuu tohon viereen?”

Nyökkäsin. Miten se voi tietää.

Se tuli istuu siihen mun oikeelle puolelle. Mä istun sohvan eessä about selkä kii etureunassa. D istu siihe sohvalle. Sen vasen jalka oli kii mussa, ja musta oli niin mukavaa kun se oli siinä lähellä. Ei mun noin pitäny kirjottaa, totta se on kyllä myöskin :D piti kirjottaa sen jalan lisäks et D rapsutteli mua olkapäästä tai jostai sielt.

Ja taas löyty seuraava askel. Seuraava juttu mitä haluun. Eka sohvalta lattialle, sit D tähä lähelle ja nyt haluisin hautaa mun kasvot sen jalkaan, halaa sitä. Jokanen tollanen vaati aikaa, niissä kestää niin kauan toteuttaa.

Oli niin mukavaa olla siinä, iha lähellä. Ja nyt ku oon vähän oppinu luottaa siihen, et tää on ok. Et ehk se on Yllekin ok.

Juteltiin jotain. Vaikken edelleenkää kattonu kumpaakaa, mä tunsin D:n liikkeistä kun se katto mua. Sekin tuntu niin mukavalta, kun se katto mua silleen kun se kattoo kun se yrittää onkia mun lattianrajoissa pyörivän katseen.

Se kyseli kai uuestaa et oliks ok mitä se kerto sinne akuuttipsykiatriaan. Nyökkäilin.

”Must on niin ihanaa kun oot mun kanssa samaa mieltä. Aiemmin oli vähän eri ääni kellossa.”

Se nauro. Pitihän sille hymyillä.

”Tiiäks miks? Miks en halunnu aiemmin lääkäriin?”

”No?”

Mua taas ujostutti vähän nii meinasin puhuu omaan hihaan.

”No kun mä halusin.. oppii eka piiloutuu sun olkapään taakse et mä uskallan mennä lääkäriin.”

D muistutti jotenki et Ykin on olemassa.

”Meillä ei tarvii olla samanlainen suhde kun sulla ja D:llä on”, Y sano. Tärkee huomio.

D sano et niitten tarvis mennä pakkaa kamoja.

Takerruin. ”Ei saa mennä vielä.” En ollu kerenny vielä tarttuu kiinni, tuli hätä sen kanssa. Piti tehä se äkkii vielä kun oli mahis. Siinä on sellanen hölmö hetki, joka mua ahdistaa. Mut pääsin sen yli.

Nojasin jalkaan, se oli lämmin ja mulla oli turvallinen olo. D silitti mua. Hetken päästä ne kuitenkin meni, ja jätti mut ”huhhailemaan”. Lähtiessä vielä D laski hetkeks käden mun pään päälle.

Keräilin itteeni. Hengitin. Lopulta huokasin, mist aina tiiän et oon oikeesti rauhottunu.

Niillä kestikin yllättävän pitkään. Tai ehkä sain itteni kasattua. Ja tuli tylsää.

Lähettiin yhtä matkaa pois.

Kysyin viel et tuleeks se aika sinne akuuttipsykiatriaan. Ja ilmottaaks ne mulle. Ja mietin miten oon näin pihalla, vastahan mä kuulin.

Se halas vielä lähtiessä, ja olin vähän et voi ei miks halaat, en osaa reagoida. Mut en tietenkään sanonu mitää. Se on jotenkin niin awkward ku ei halaa takas, mut en uskalla. Pitää avaa ittensä.

Kävin vessas et pääsin sohvalle vetää henkee ja kelailee et mitähän just on tapahtunu. Vessas mietin et kantsiko ees tulla, koska joudun taas kohtaa sen mitä mun kropassa on tapahtunu. No, jotai nestettä musta on taas valunu, mut nyt en tuntenu sitä, vaik olin jotenki kiusallisen tietonen mun alapäästä.

Olo oli sellanen tyyni, rauhallinen, mukava. Ja pöllähtänyt.

Mun piti raadella itteni kun en kestä olla, ja kaikki olikin ok ja nyt mustaki tuntuu siltä. Mitä.

Nyt illemmalla vähä ahdistaa edellee, koska nyt ne tietää, et oon seksuaalinen. Jotenki en pysty ajattelee sitä. Ja kyl ne varmaa ties sen aiemmin jo. Mut jotenki se et oon kirjottanu noi jutut tohon paperiin… et oon myöntäny niiden olemassaolon.

Tajusin eilen et mun sukupuolielimet ei oo mulle olemassa. En oo varmaan ikin myöntäny niiden olemassaoloa, kutsunu nimeltä. Sama kun kohtasin vähä aikaa sit tilanteen, jossa teki mieli sanoo sanapari ”mun tissit”. Oikeestaan kirjottaa, ei ees sanoo. Mut se tuntu jotenki mahdottomalle, niin kiersin sen jollai tavalla. (Ostin uudet urheilurintsikat ja kerroin niistä.)

Samal mul on nyt hirmu hyvä olo kun sain taas olla turvaihmisen lähellä :3 Voin haaveilla tästä, pyöritellä muistoo yhä uudelleen ja uudelleen, miettiä mitä muuta vois tapahtua.