Rupesin tässä kommentteihin vastaillessa ajattelemaan, että mitä jos tää mun lääkkeiden lopetus liittyykin J:hin. Lopetinko ajatuksella kato mä pärjään ilmankin vai mahdollisesti ajatuksella kato en mä pärjää pidä musta huolta? Hämmentävää. En oo tullu ajatelleeks tällasta.
Nyt rupes tuntuu tyhmältä tää koko homma. Ajattelin että kotiin palattuani en kerro J:lle mitään, en kerro muillekaan työntekijöille. Tosin mietin että kuinka se onnistuu, kun musta on viimeaikoina tullu sellanen pulppu, et en osaakaan enää pitää salaisuuksia. Jotenkin kotona asiat näkee eri valossa, enkä koe itteeni enää niin sankariks.
En kyllä haluis heittää hukkaan tätä aikaa minkä oon koittanu kärsii ulos lääkkeistä. Koska jos alotan lääkkeet uuestaan, oon kärsiny ihan turhaan. Oon ajatellu et näistä pitää kumminkin ennemmin tai myöhemmin kitua ulos, ja koska oon sen verran paranoidi, etten oo varma miten psyykenlääkkeet vaikuttaa pitkään syötyinä, niin uskon et ennemmin on parempi kuin myöhemmin.
Mikä mulla oikeen on kun saan näitä ideoita, ja lähen toteuttaa niitä ja vaikka matkalla kuinka mietin, et siltikään tiiä onks ne järkeviä. Mulla niin vaihtelee se, et miten kuuntelen muita ja ketä uskon. Vaikkapa täs lääkeasiassa. Välillä uskon lääkäreitä ja popsin kiltisti lääkkeitä, välillä kapinoin kamalasti ja koitan lopettaa nää. Toisaalta ehkä tää kertoo siitä, et jos kerran oon ollu masentunu, niin nyt rupee löytyy omaa tahtoa, halua ottaa elämästä kiinni. Mä haluan elää mun elämää.
Mä uskon, et olo jatkuu psyykkisesti suht mukavana, kuten tähänkin asti. Samalla pelkään sitä, et romahan, ja saan kuulla et se johtuu vaan siitä kun en oo syöny lääkkeitä. Inhoon sitä etten tiiä, johtuisko se sit lääkkeistä (tai siis siitä kun niitä ei syö) vai ei. Kun toisaalta mähän hajoon muutenkin välillä. Sitä vaan tapahtuu. Seuraan nyt kumminkin tarkasti omaa oloa, ja teen parhaani et selviäisin mahdollisimman vähillä henkisillä naarmuilla. Mulla on nyt oikeesti kova tahto pysyä hyvässä kunnossa, todistaa et pärjään.
Jos en kerro kotona mun lääkityksen lopettamisesta, on kaks vaihtoehtoo. Tai kolme, mitä mun tulee mieleen.
Eka on se että mä en kerro, kaikki menee ihan hyvin ja kukaan ei huomaa et oon lopettanu lääkityksen. Tää ois ihanteellista. Sit voin kertoo, kun asia ei oo enää niin tuore.
Toinen vaihtoehto on se et mä en kerro, mut kaikki ei meekään enää hyvin ja asia huomataan ja joku rupee epäilemään. Ja mä kiellän kaiken.
Kolmas vaihtoehto on se et mä sinnittelen, ja "sorrun" jossain vaiheessa kertomaan, et näin kävi.
Mä en tiedä, mikä näistä on todennäkösin. Itse asiassa mulla ei oo aavistustakaan.
Rupesin miettii kans, et jos söisin venlafaxinia vähän. Koska vaikka tää krapula alkaa helpottaa, olo on silti vähän huono. Jos se helpottais et myötäisin vähän. Ja sit se ei ehkä kuulostais niin pahalta et oisin lopettanu seinään. Tiedän kyllä et takuuvarmasti G:ltä saa huudot, se ei missään vaiheessa oo ollu myötämielinen mun lääkkeitten lopettamiseen, se on mulle sanonu et eiks se oo ihan tuoreessa muistissa mitä sillon syksyllä kävi kun yritin lopettaa...
Argh.
Mietin, et ehkä kun oon ollu viime aikoina niin hirveesti menossa, en oo a) ehtiny paljoo ajattelemaan enkä siis ahdistumaan b) en oo ajatellu omilla aivoillani vaan imassu muitten mielipiteitä.
Hmm. Ei oo helppoo tää. En tee elämääni mitenkään helpoks. Ja mua vähän pelottaa se lähestyvä palaveri, koska siellä on lääkäri, joka varmaan kysyy mun lääkityksestä.
Mitä mieltä mä itte oikeesti oon?
Se, että olosi on huono vieroitusoireiden loputtuakin, kertoo siitä, että lääkkeelle on tarve. Jos et koe oloasi terveeksi ilman lääkettä, tarvitset sitä.
VastaaPoistaSe, että mielesi muuttuu niin usein, kertoo minusta siitä, että päätöksesi on oireittesi tulos, ei vakaan harkinnan ja fyysisen tilanteesi objektiivisen arvioinnin tulos.
Hyvä havainto J:stä. Ihailusi häntä kohtaan on jotain, mitä sisäinen lapsesi tarvitsee, mutta ehkä sisäisen teinisi kannattaisi ottaa huomioon, ettei kukaan ihminen ole täydellinen. Vaikka ihmiset tarkoittaisivatkin hyvää, he voivat välillä antaa huonoja neuvoja.
Ehkä J puhui niin kuin puhui lääkkeistä siksi, että hän on kokenut liian usein sen, että asiakkaat käyttävät lääkkeitä väärin ja niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Kuinka monta kertaa hän on jo kokenut sen, että joku, josta hän välittää, on yrittänyt tappaa itsensä lääkkeillä? Ehkä hän pelkää sinun tekevän jotain samanlaista itsellesi, ja tämä purkautui ulos tässä muodossa?
En tiedä. Pohdi ja mieti. Kannattaa varmasti puhua asiasta edes jonkun kanssa. Omassa päässä pyöritellessä asiat tuppaavat vääristymään ja paisumaan.
Jaksuhali <3
Kiitos :) Tiedän että välität vaikka mun on yleensä vaikee hahmottaa sitä et mua ei inhota vaikka oltais eri mieltä mun kanssa. Arvostan et jaksat lukea mun blogia ja kommentoida, mä luulen että sä oot paljon pidemmällä oman ittesi kanssa ja et sulla on paljon annettaa mulle.
PoistaLääkeasia on pyörittelyssä, pohdin sitä siskoni ja Halinallen kanssa, ja terapeutin kans jahka pääsen sinne taas parin päivän päästä.