Oon löytäny mulle uuden turvaihmisen. En halunnu aluks myöntää että se on sellanen, mut kyllähän mä tiesin. Heti tokan kerran kun näin sen (ekan kerran näin vaan vilaukselta). Sit vast aloin myöntää sitä. Ehk se tietää nyt itekin sen. Se on spesiaali.

Ja se pitää musta. Ilmeisesti mä oon myös sille spesiaali.

Hirmu ihanaa! Mut samalla tosi pelottavaa.

Se opiskelee seksuaaliasioita. Yritän puhuu sille välillä niistä mut eihän se kauheesti etene. Meen lukkoon.

Mua niin rasittaa tää, et pyörittelen näitä samoja asioita. Samoja ajatuksia. Enkä sano niitä ääneen.

Haluisin kauheesti eroon näistä ongelmista seksuaalisuuden ympärillä. Mua turhauttaa et ne on vielä olemassa. Mut samalla pelkään mitä tapahtuu jos ne ongelmat häviää. No, todennäkösesti mun elämästä tulee helpompaa. Mut tuntuu et petän itteni, petän nuoremman ja pienemmän minäni, kaatumalla mereen muiden mukana ja olemalla likanen. Eikä mua ees haittais se. Se on pahinta, mitä vois tapahtua.

Mua rasittaa pyörittää samoja ajatuksia. Haluisin sanoo ne ääneen, haluisin et joku tietäis ne ja saisin ehk jonku oivalluksen. Joku osais sanoo jotain, jotain muuttuis. Mut en voi kertoo mun ajatuksia, koska kertomalla mä myönnän olevani seksuaalinen. Ja sellasta en saa myöntää kellekään. Kukaan ei saa tietää. Se on mun suurin salaisuus. Salaisuus, jonka kaikki tietää.

Voi vittu.