Olin hilpasemassa kouluun, kun puhelin soi.

J.

Mitä teen tänään? Kerkeisinkö nähä?
Totta kai.

Olinki jo vähän ruvennu murjottaa J:lle. Päätin joku päivä et seuraava yhteydenotto meiän välillä on sen toimesta. Ja niin se oliki. Luulin vaa et J ois ollu tänään vapaalla ja mökötin vähän pahemmin ku aattelin ettei se huomennakaa kerkeis nähä.
Taas se yllätti.

Kauheen hermostuneelta mä kuulostin puhelimessa. Ja kyllähän mä jännitänki J:tä. Etenki ku ei oo nähny vähään aikaan. En oikeestaan tiiä et miks. Oon aina jännittäny sitä, siitä lähtien kun hokasin et se on ihana ihminen. Eli melkein aina. Hihitän jännittyneesti.

Ja kyllä mä jännitinki just ennen ku nähtiin. Keskittymiskyky oli aika huono kun koitin odotellessa jotain selaa kännykästä.

Tavallaan J näyttää musta aina vähän erilaiselta. Kai se muutos on mussa, ja mä nään J:n eri tavalla. Se vaan oli niin.... ihminen. Se on koko aika ruvennu näyttää musta enemmän ihmiseltä. Alukshan se oli ihan jumalolento, jonka seuraan varovasti ujuttaudun, etten varmasti häiritse. Sit viime keväänä mä vasta tajusin, et ei hitto, sehän välittää musta. Oikeesti. Mä muistan sen, kun J rupes sillon näyttää ihan erilaiselta. En ollu ees ajatellu et se vois pitää musta, olin aina toivonu että se sietäis.


Käytin kahvilla. Musta on niin ihanaa kun pystyn nykyään puhumaan vapautuneesti, sen kummempia ajattelematta, mitä sanon (ajattelenks mä nykyään ollenkaan ees xD). Ja huumori lens, kuten aina. Kuuluu asiaan. Mun on nykyään kamalan vaikee pitää pokkaa jos heitän jotain läppää, repeen pahimmillaan jo ennen kun oon ees kertonu mun hauskaa juttua. Hymytkin vaan karkaa, muittenkin seurassa kun J:n.

Mä huomasin ettei mulla ollukaan polttavan kuumia aiheita puhuttavaks. En oikein keksiny mitä kertoisin. Onneks J kyseli, ja kyllähän me paljon puhuttiinki.

Siinä vaa ihan aluks puhuttiin asumisesta (miten jatkan tän jälkee). J meni vähä kummalliseks, sano jotai et häpee ja karkas vessaan. Jäin vähän hämilläni mut nauratti. Kun se tuli kohta takas, kysyin et oliks se paikalle tullu ihminen sen äiti. Ei, joku vaikee ihminen kuulemma, joku josta ei ois päässy eroon jos se ois huomannu J:n. Puhuu kuulemma ihan mahottomasti ja mahottomia.

Mua nauratti. Ja sanoinkin siitä. Mun J jota oon aina pitäny sosiaalisten tilanteiden ja tunneasioiden maisterina, pakenee sukulaistätiä vessaan. Lisäks se hyppeli ampiaisia pakoon kun istuttiin siinä ulkona. Sanoin et J:n jalusta murenee. On se silti mun supersankari. Melko höppänä sellanen.

J puhu et ne oli jossai koulutuksessa puhunu kosketuksesta. Et kuulemma kosketuksen puute voi tehä ihan sairaaks (aijaa!? x)). Ja joku oli ollu siel et kyllä halaa. Ja halaaminen on ok.

Kysyin et oisko J:llä aikaa, et jos käytäis yhessä paikassa.
"Onks se se paikka mistä G varotteli mua?"
"Ai se on puhunu sulle."
"Et sä kuulemma tyrkkäät mut junaraiteelle"
"Ai niinkö se sano?"
Tää meiän huumori on ihana kamalaa. Kamalan ihanaa.

Päätin tosiaan pari viikkoo sit kun ihmisiä jäi junan alle (ei tuttuja, mut vaikutti muhun aika pysäyttävästi), että haluun käyä siinä paikassa missä oon kaks vuotta sitten syksyllä istunu ja koittanu mennä raiteille. En oo käyny siellä sen jälkee, korkeintaan menny ohi joitaki kertoja, ja siitäkin on aikaa. Päätin myös et haluun J:n sinne mukaan. Pari päivää vaivas ihan kauheesti et miks tyypit jää junan alle, pohdin sitä paljon ja sillon se ajatus synty. Aattelin, et jos saan J:n mukaan, niin ehkä saan sillä muutettua jotain. Saada rauhan.

Käveltiin sinne, kun se oli siinä kulmilla. Jännitys kasvo matkalla, etenki ku oltiin niin lähellä et se paikka näky. Istuttiin samaan paikkaan missä mä istuin sillon kaks vuotta sitten.

Sillon mulla oli asumisasiat solmussa, asuin yksin enkä oikeen pärjänny. Oli perjantai, ja mua stressas asuminen, ihmissuhteet ja tukihenkilö. Lisäks myöhästyin terapiasta, kun juna meni nenän edestä."Siinä vaiheessa mulla kaatu maailma. Soitin tukiasunnon päivystykseen, siel oli yks kiva tyyppi, ja vähän ajan päästä se oli laastaroinu mut menemään terapiaan seuraavalla junalla jolla myöhätyisin 20 min." En muista tapausta kunnolla, mut ei oo kovin vaikee arvaa et linjan toisessä päässä oli sillon J. Kukaan muu ei motivoi ja paikkaa niin nopsaa mua taas elämään :D

Soitin pari puhelua terapian jälkeen.

"Sit en oikeen tienny mitä tekisin, olin kahen vaiheilla meniskö kotiin vai jäiskö junaradalle. Kävelin epävarmasti muutaman sadan metrin päähän ja istuin junaradan viereen (aidan ulkopuolelle kumminkin). Halusin jäädä junan alle, oli niin epätoivonen olo. En kumminkaan uskaltanu kuolla niin istuin siinä jotain puol tuntia. Palelin ja mulla oli mukana kaikkea epämäärästä tavaraa. Toivoin et poliisit ois vieny mut pois. Musta oli kauheeta et muistin junien aikataulut niin hyvin, et tiesin millon mikäkin juna tuli. Joka junan kiitäessä ohi mietin, et mä olisin voinu olla tuolla alla. En menny. En halunnu traumatisoida ihmisiä, jotka kulki ohi.

Lopulta nousin ja menin junalla takasin. Sit jatkoin matkaani terveyskeskukseen. Kun pääsin sinnen, siellä oli lappu et on ruuhkaa ja jonotusaika on 5 tuntia. Menin ulos ja soitin taas tukias.päivystykseen. Siel oli eri tyyppi. Se suositteli et kantsis mennä sinne jonottaa. Menin ilmottautumiseen, selitin, se sano et mee istuu, lääkäri tulee kohta."

Näin psykiatria, ja olin tosi huono päättää mistään. Mietin, et jos lähen täältä, meen junan alle. Menin yöks osastolle.


Istuttiin samalla paikalla J:n kanssa ja avasin mun ajatuksia. Muistelin tota marraskuun perjantaita. J sano ehkä muistavansa ton puhelun. Mietin ääneen, et vaik mulle on sanottu et oon rohkee ku en menny junan alle, niin ei oo ollu koskaan sellanen fiilis. Ei se ollu rohkeutta. Mä en uskaltanu kuolla. Oli vaan paska fiilis ja pettymyskin, enkö mä pystyny ees tähän.

Puhuin siitä et mua pelottaa junat edelleen, vähän, et jos hyppäänki alle kun odottelen sellasta tulevaks. Ei mua mikään estäis. Entä jos mä haluisin? Hassua sinänsä, et pelkään, koska en haluis todellakaa jäädä junan alle.

Oli tosi lämmin siinä kun aurinko paisto. Maisematki oli kahessa vuodessa muuttunu. Pari junaa vilahti ohi, katoin ne tarkkaavaisesti. Kun katoin auringonvalossa siristelevään J:hin, mun teki mieli sanoo tiäkkö mitä? seksuaalisuus ei oo paha asia, mut en pystynykään. On se silti vielä vähän.

J kysy sit et mentäskö.
"Joo..." katse yhä radassa. Miten oon voinu harkita itsemurhaa, miten oon ollu niin lähellä... toisaalta tajuun täysin, toisaalta en yhtään. Siitä on hemmetin pitkä aika. Hemmetisti oon kehittyny.

Nousin ja sanoin sen mitä olin ajatellu: "Mun ei tarvii yrittää."
"Ei niin." (J tajus!)

Ja me käveltiin pois.

J halas viel ja sano et oli kiva nähä. Mä kai hämmennyn edelleen siitä et J välittää, en ihan osaa vastaanottaa tällasia, niin piiloudun vitsin taakse ("Mitä muuta sä oletit").

Sanoin viel et hankalaa ku ei tiiä millon näkee.


Kauheen väsyny olin ton jälkee. Jotain varmaan tapahtu mun ajatuksissa junien suhteen. Jää nähtäväks.

Hassua jotenki miten helppo tavallaan mun on lähtee J:n seurasta nykyään. Oletin et oisin saanu ainaki pienen kohtauksen ja takertunu. Mut ei.

En muute tehny sitä G-haastetta. Ehkä täs... oon tehny nii kauheesti et ei ihme et mua väsyttää näin kauheesti. Hirveesti oon edenny! Ja kun miettii.. et vuos sitten halusin kuolla. ja nyt oon tässä (sanoin tän J:lle ja se sano olevansa ylpee musta :)). G:lleki sanoin et pärjään nykyään kauheen hyvin, ja G sano olevansa siitä onnellinen.

♥