Pikkusisko

Mun mielestä tänään tulee kuluneeks tasan vuosi siitä kun otin yliannostuksen.

Niin outoa ajatellakin. Johonkin näihin kellonlyömiin, ehkä jossain tässä kohdin lähdin ulos. Mun piti hoitaa homma ite, mutta niinhän siinä kävi et J vei mut päivystykseen.

Tällasina päivinä kuin nyt mä mietin, miten oon joskus voinu leikkiä hengelläni. Mä pursuan elämäniloa, energiaa, innostusta.

Mä oon niin onnellinen.

Mä oon niin onnellinen et oon tässä eilen ja tänään pelänny et sekoon. Elämä on niin täydellisen epätäydellistä.

Mun onnen suurin syy on se, että J välittää musta. Se todellakin välittää, eikä vaan ammattinsa puolesta. Mä kirjotin pitkästä aikaa pari sivua päiväkirjaankin, kun en tienny mitä tekisin.

Ehkä voisin jakaa tääl blogissa, täähän on ollu jo vuosia mulle se paikka, missä voin jakaa just ne asiat mitkä pidän muualla salassa. Olkoon nytkin.

Perinteisesti pelkään, et täst seuraa jotain.

Kuten ainakin pitkäaikasemmat lukijat tietää, mä oon aina pitäny J:stä ihan hirveen paljon. Se vaan on niiiin hyvä tyyppi. Ja mä oon aina pelänny et se hylkää mut. En oo koskaan ajatellu, et se välittäis erityisesti juuri musta. Sil on niin suuri sydän, et se välittää kaikista. Mut se välittää erityisesti juuri musta.

Oon ehkä kertonu tääl, et se on pitkin matkaa välil sanonu, et ehkä voitas pitää yhteyttä viel senkin jälkeen kun mun asiakkuussuhde päättyy. Se kuulostaa musta ihan liian hyvältä ollakseen totta, niin oon usein kuitannu nää ajatuksella, et ei se varmaan oikeesti.

Nyt viikonloppuna olin lukossa. En tiiä miks, mistä se lähti. Mut olin silleen samalla tavalla kuin niin monet kerrat aiemminkin täällä. Pystyn liikkumaan, vähän, kuulen kyllä mitä mulle puhutaan, mut mulla ei oo vastausta, ei oo sitä sosiaalista painetta et mun pitäis vastata (niin kuin muuten aina on).

Istuttiin keittössä, lappuja täytelty ja puhuttiin. Ja sit menin lukkoon. Pikku hiljaa, kuin lihansyöjäkasvi sulkeutuu. Luulen, et J tekee usein jotain, mikä on mulle traumatriggeri. Se ajatus mulle synty. Mua myös oksetti.

Tällasia oloja ei oo ollu... moniin viikkoihin, onko ollu tänä vuonnakaan? Juteltiin sit, autossa, kun aloin toipuu tosta.

"En tiiä miten mä suhtautuisin suhun." Sanoin kans et J on hassu, mihin se sano etten voi sanoo noin jossen kerro syytä. Mietin.

Puhuin yllättäen itsenikin siitä, et en oikeen tiiä miten suhtautuisin J:hin, kun se ei oikeen pysy tossa ammattilaisen roolissaan. Puhuttiin siitä. J sano et kaikil sen tuntemilla ammattilaisilla on joku asiakas josta ne pitää enemmän, joku jonka puolesta ne ois valmiita tekemään enemmän. Mä mietin siihen, et oon jotenkin luulluu et ne välittää vaan ammattinsa puolesta. Oon kuulemma väärässä. Mun teki mieli kysyy, et oonko J:lle sellanen asiakas, mut en uskaltanu koska pelkäsin vastausta jos en ookaan.

J sano, et joihinkin vaan kiintyy enemmän. Se tarkotti mua. Rivien välissä luki minä. Se sano kans et joittenkin kanssa synkkaa kaikilla tasoilla.

Mä rupesin miettimään, et millä mä pystyisin ilmaisemaan tälle ihmiselle kuinka kiitollinen sille oon. Miten voi kertoa toiselle, et se on pelastanu sun hengen? Koitin ilmasta asiaa omalla tavallani.

J on huomauttanu mulle viime aikoina et ei kaikki voi olla ihan parasta (hoen sitä ilmeisesti aika paljon :D). Sanoin siis..
"Tiiäkkö mitä?"
"No?"
"Sä oot ihan paras."
"No enhä. Höpö höpö."
En tiedä miks mun kehu ei menny perille. J on niin hyvä sosiaalisissa tilanteissa ja tunnejutuissa, et musta on hassua jos nyt liikutaan jossain siellä missä sekin on epävarma. Toisaalta, oon viime aikoina tajunnu yhä enemmän, et Jkin on vaan ihminen.


Ja eilen. Puhuttiin taas. Mä menin kunnolla solmuun, olin ahdistunu ja oksetti ja ruoka ei maistunu. Taisin mennä jumiin siitä kun J komens mua. Hoettiin kämppiksen kanssa yhtä juttua ja J hermostu siihen.

Kun lopulta sain tuskailtua J:lle ääneen sen - tähän meni siis monta tuntia ja monen monta kysymystä et mikä mua vaivaa -  J sano et sitä se arvelikin. "Siis sä oot koko ajan tienny!"
"Mä halusin et sä sanot sen ääneen."
Hetken mulla oli sellanen olo et meinaan itkee. En tiedä minkä takia.
Se vaihtu pois. Me puhuttiin ja mun olo helpottu. Historiallista. Tää oli niin selkee muutos et hitto, miks näin puhuminen ei aina toimi näin!
Se selitti et ehkä tää oli harjotuksen vuoks. "Sori ja ei-sori." Sillä on kans oikeus sanoo jos sil menee hermot.

Myöhemmin mietin, et näinkö mä sen ilmeessä, sillon kun se komens, sellasen anteeksipyytävän vivahduksen, tai sellasen et se komens eka ja vasta sit kun se oli alottanu, se tajus et se on mulle se vaikee paikka. Täytyypä kysyä.

J mietti ääneen sit et siit mitä viikonloppuna puhuttiin. Kuulemma muutama sen työkaveri oli puhunu just samasta aiheesta täs iha viime päivinä. Että mitä tehä jos on asiakas johon haluis pitää yhteyttä viel asiakkuussuhteen päätyttyäkin... mä hämmennyin kun ajattelin et tää on sellanen aihe mihin ei ihan heti palata.

Tiedän J:n niin hyvin, et oon oppinu et se on tosi aito. Se on aidosti läsnä ja sen tunteet on aitoja, se ei feikkaa tai valehtele (tosin se saattaa jättää kertomatta).

J sano, et ehkä mä oon sille se pikkusisko mitä sillä ei oo koskaan ollu.

Mä sulan. Mä en keksi mitään parempaa mitä mulle kukaan vois sanoa.

Mitä mä voisin tähän enää kirjottaa?

♥