Nyt on taas grande katastrofal päällä.

Pelkään loukanneeni kämppistäni. Päätän kysyä asiasta, en uskalla.

Kuluu puolitoista vuorokautta, josta vietän yhden yön, yhden päivän ja vielä toisenkin yön sängyssä. Murehdin. Kärsin.

Ei sillä että pelkäisin loukanneeni. Se ei ole enää merkityksellistä. Vaan se, että en pysty asiasta kysymään. Annan itselleni tasan yhden ulospääsyn: kysy.  Ja kun en uskalla, pistän itseni kärsimään.

Meni aika monta hereillä ja unessa maattua tuntia aivot raksuttaen ennen kuin olen tajunnut tuon.

Mutta huomaan suuria edistysaskeleita aiempaan verrattuna. Toisaalta, rakennan ongelmani täsmälleen samalla tavalla, välttelen niitä yhtä voimaakkaasti.

Vaikka harkitsenkin kaikkia mahdollisia ulospääsyjä: alkoholia, viiltelyä, yliannostusta, tajuan vihdoin sen mitä mulle on hoettu: ne ei poista tätä ongelmaa. Näen nykyään niin pitkälle, että jos viiltäisin itseni paikkauskuntoon ja kävisin sairaalassa, tämän x ajan jälkeen olisin takaisin lähtöruudussa - paitsi että alkuperäisen ongelman lisäksi ongelmana olisi myös se että olen pahoinpidellyt itseäni.

Niimpä jätän suosiolla väliin kaikki ylimääräset hässäkät. Ihanaa että olen oivaltanut tämän vihdoin! Vaikka se tekeekin sen, että tietä että on pakko tehdä asioille jotain... ei pääse enää pakenemaan.

Tää tilanne tuntuu samalta kun sillon kun yrittää puhua Vaikeaa Asiaa, jotain, mitä ei ole koskaan puhunut (hyvänä esimerkkinä seksuaalisuus, joka on kyllä muuttunut rutkasti helpommaksi). Koittaa keksiä kaikki mahdolliset kiertotiet, kaikki keinot ohittaa, alittaa, poistaa, unohtaa ongelma tai jättää se huomiotta. Ja mikään ei auta.

Teen sen. Nyt.

Kävelin ees taas kämpässä. Se oli jo ihan lähellä. Kunnes rohkeus lässähti kasaan. En pysty.

Eilisen makasin sängyssä, koko päivän. Tajusin, että vanhemmat on kumpikin osaltaan dissannu mun asioita. Siks mun oli niin vaikee kertoo tästä eilen kellekään. Mut siitä en päässy perille, miks suun avaaminen on niin vaikeeta. Siihen ei löydy mitään järkevää selitystä. Tää on se sama kuin muissakin sos.tilanteissa missä pitäis avata suu, sanoa jotain mikä ei ole odotettavissa. Se se on. Pelkään toimia tavalla, jolla mun ei oleteta toimivan. Pelkään olla ei-ennalta-arvattavissa. Halleluja siinä se on ! Vihdoin sain sen nimettyä :)

Mutta vieläkään ei hoitanu hommaa kotiin. Vaikka nyt ois hyvä tilaisuus. En uskalla.

Yritin taas. Mut en mä uskalla.

En oo syöny tänään enkä eilen kunnolla. Tai siis eilen aamupalan, ja tänään aamupala + lounas. Sit vaan pikkusen näiden lisäks. Huomaan etten pysty nukkuu kunnolla, en saa tehtyä mitään kouluasioita. Mun henki haisee ja oon kuulemma tosi vaisu. Musta tuntuu et mun posket painuu lommolle.