Sekavaa

Saatanan idiootit. Mitä te teette mun elämässä. Vittu. Saatana. Oon kamala ihminen. Haluun hakkaa itteni seinästä läpi. Yritin jo mut ei menny rikki.

Miksen mä pärjää? Miks mä itken tänään kolmatta kertaa?

Itken taas niin kuin pikkulapsi. Makaan lattialla, huudan, vaihdan levottomasti paikkaa, itken ja niistän ja huudan. Hakkaan seinää nyrkillä. Mieleen tulee pari ajatusta, huudan entistä kovempaa, itken. Mietin, miten tää meni taas tällaseks. Joka kerta mä uskon et nyt tästä selvitään, nyt ei tuu enää tyhmiä pikkulapsivaiheita. Selvitän asiat enkä tee enää tyhmyyksiä. Yskin hämmennystäni. Ihmettelen ettei naapurit oo soittanu poliiseja. Miksen osaa tehä asioita oikein? Miks oon niin riippuvainen J:stä?

Se jätti mut yksin näitten ongelmien kanssa. Se hylkäs mut hädän hetkellä.

Taas. Miks mä ees luotan siihen?

Me puhuttiin. Mua vaivas se et kun näin Halinallea viikonloppuna ja se halus olla mun lähellä, mä vaivaannuin mut en osaa sanoo sille etten tykkää siit et se koskee. Kesti pitkään ennen kuin sain tän sanottuu, mun ruokakin jäähty. Lähin Halinallen luota sekavissa merkeissä, se hämmenty ku en osannu puhuu ja saatana miks tää on tällasta!? En osannu sanoo sille et en haluu olla lähellä, en osannu käskee sitä pois vaan dissosioin kevyesti ja toivoin ettei mitään pahaa tapahtuis. Se huomas mun -


Miks oon niin riippuvainen J:stä? Miksei se oo hylänny mua vieläkään? Olin niin varma siitä. Soitin sille viel vaik olin varma ettei se vastaa. Se vastas kuitenkin, onnistu vakuuttaa mut ettei oo hylänny eikä oo hylkäämässä. Rauhotuin. Mun jäätävä itkupotkuraivari meni ohi.

Sininen halus et avaan oven kymmeneltä. Se oli ok. Se soitti myöhemmin et avaisin oven yheltätoista kun se tulee sillon. En innostunu ajatuksesta. Sit se heitti luurin korvaan tai puhelu katkes. En soittanu takas, olin keskittyny hukuttaa ajatukset Halinallesta kattomalla Salkkareita.

Mua inhottaa minä, koska mä en oo soittanu Halinallella vaikka lupasin. Su mun piti, mut en keksiny mitä selittäisin sille et tapahtu. Tänään aattelin et kysyn J:ltä neuvoo. Ja olinki soittamassa, mut joku mitä J sano, masens mut ja sanoin etten soita, rupesin itkee ja menin hukuttaa ajatuksiani. Mua inhottaa se, et J ajattelee et musta ja Halinallesta vois tulla hyvä pari. Ei! Mä en tunne sitä kohtaan mitään erityistä. Se on kaveri. Siinä kaikki. Kukaan ei saa ajatella et meistä vois tulla jotain, ei ees mitään "meitä" on olemassa. Mua niin ärsyttää se et J sano (tää oli varmaan se mikä mut masens) jotenkin et sano sille et antaa sulle aikaa. Mut mä en haluu mitään "anna mulle aikaa", koska se tarkottaa yhtä kuin "anna mulle tilaa olla sun seurassa miten musta tuntuu kivalta, että myöhemmin hyväksyisin sun läheisyytes ja ruvettais olemaan jotain enemmän ja tuolla jossain paneskeltais niin kuin puput". Ei EI EI!! Saatana ei!

Puhuttiin kyl J:n kaa hyvät keskustelut. Ja huomasin taas et J tietää musta tosi tosi paljon, se tajuu mua paremmin kuin mä itekään. Ja se ei hylkää mua. Ihana ihminen ♥

Päätin siis etten soita Halinallelle. Pyyhin kyyneleet ja upotin ajatukset Salkkareihin. J palas takas, se tuli kysyvän näkösenä. En soittanu. En laittanu viestiä. J:n mielestä oon epäreilu Halinallea kohtaan. Mä tiedän sen itekin. "Mä oon saatanan idiootti", sanoin. Inhoon kuulla J:n suusta totuuden, jos se sais olla mun mielestä eri mieltä. Ei vaan. Kyl sen tarvii sanoo totuus, vaikka totuus sattuukin mua. Mä en uskalla soittaa Halinallelle, koska... en tiedä. Koska vaikeeta: sanoa etten haluu olla sen lähellä, ja jos puhun yleisesti ihmisistä kuten J ehdotti, tuntuu et puhun itteni pussiin sillä Halinalle taitaa tietää sen et J halii mua joskus. Mitä mä siihen voin sanoo? Musta tuntuu et petän Halinallea jollain tapaa. Mä tiiän miten tuskallista läheisyydenkaipuu voi olla - krhm, jotakin tiettyä ihmistä kohtaan - ja oon Halinallelle kuulemma lähinnä ainoota mitä sillä on. Se on aika vähillä ihmissuhteilla. Millä oikeudella mä voin sanoo ettei saa tulla lähelle? Okei mul on omat rajat, en vaan osaa pitää niitä...

Niinpä siis rupesin taas itkee ku J:n kanssa puhuttiin. Kolmatta kertaa tänään sen seurassa. En vaan voinu sille mitään. Taaskaan. Tuntu niin pahalta, et en pysty soittaa Halinallelle, ja kuulla J:n suusta se et sille tarvis soittaa, ja että oon epäreilu, ja etten kuitenkaan pysty nyt soittaa, oon päättäny etten soita (tyhmä minä).

Mutta uus tunne! Mua ärsytti J. Vähän. Toisella ja kolmannella kerralla kun itkin. Halusin vaan et se lähtis jo. Teki viel mieli sanoo vikaks et häivy nyt jo kun saat mut taas itkee. Ku J heippaili, yritti saada mut vastaamaan, mä sanoin vaan et häivy jo. "Älä mulle kiukuttele." "Kun - en mä voi - kellekään - muullekaan - kiukutella", itkin ja ääni katkeili. J sano ettei sitä haittaa, ja kun se lähti, mä jäin parkumaan.

Parkua. Sitä se on.


Nyt soitan sille Siniselle ja kysyn et mitäs vittua se sekoilee. En aio avaa ovea sille yheltätoista jos se joskus sillon on tulossa.

Mua väsyttää. Haluun nukkumaan. Tarvis syödä. Ja suihku. Käyn ne nopeesti. Sit ihanaan punkkaan koisimaan.


Sori ku en oo kirjotellu. On ollu tarkotus, mut nykyään puhun niin paljon ettei asiat samalla tavalla vaivaa. Haluun silti kirjotella tänne.


Niin se piti viel sanoo, et mua hämmentää et jos J alkaa nyppiä mua. Koska J:hän on kaikista tärkein! Mä varmaan oon oikeesti etenemässä kovaa kyytiä, ottamassa kiinni väliin jääneitä kehitysvaiheita. Mut enhän mä voi hylätä J:tä. Se ois niin julmaa. Se pitää musta huolta, antaa  mulle kuun ja tähdet taivaalta ja mä sanon sit et kiitti mulle riitti. Ei niin voi tehä. Pitää olla kiltti! Mut enhän mä tiedä vielä mitä tapahtuu. Pelottaa vaan oikeesti et jos ja kun jossain vaiheessa edistyn niin pitkälle etten tarvii enää tätä paikkaa... kuka mä sitten oon?