Aiheena on - yllätys yllätys - J. Mä vaan tykkään siitä ihan kauheasti. En voi sille mitään, enkä kyllä välttämättä haluiskaan. Välillä on sellanen fiilis, että se vie sen tykkäämistilan mikä on varattu parisuhteelle. Emmä tiedä onks sellasta, mut tuntuu et on vaikee ihastuu (ainakaan kunnolla) kun oon niin rakastunu J:hin. En tiedä onko rakastunu oikee sana, mut jotain sinnepäin. Suuria tunteita.
Mutta ei mun ihan siitä pitäny kertoa.
Jos teen tällasen pienen koosteen: Mulla on menny tositositosi hyvin verrattuna aiempaan. Kun oon asunu yksin, mul on muistaakseni kerran tullu sellanen olo et on tehny mieli satuttaa itteensä. En muista oonko kirjottanu siitä, se oli sillon kun olin kamalan vihanen mun tukihenkilöille. Mä viihdyn yksin; se ei oo mulle enää ongelma. Oikeestaan nykyään mulle on ihan sama oonko yksin vai seurassa, koska ne on mulle yhtä arvokkaita asioita. Mä hajoilen rutkasti vähemmän, ja mun hajoomiset on ihan onnettomia verrattuna aiempaan. Osaan puhua nykyään enemmän. Hoidan ruuat ja kodin ja itteni. Oon käyny jopa töissä! Suurimmat ongelmat on nyt ehkä se etten uskalla pitää rajojani kovin hyvin (se on parantunu), puhelimessa puhuminen ja jotkut äänet häiritsee edelleen.
Mutta tänään! J kävi. Se poimi mut kirjastolta missä olin opiskelemassa. Käytiin kirppistelee ja istahdettiin hetkeks mun luo. Tai J istu ja mä puuhasin jotain.
"No sano nyt". J näkee et mua vaivaa joku mut en sano.
"Emmä tiiä"
"Tiiäthän"
Mut emmä nykyään oikeen tiiä. Ehkä se et J on niin piikikäs, vaikka se ei tarkota pahaa. Loukkaannuin sille vähän matkalla mun luo, mut en osannu sanoo siinä mitään, vaikka nyt tajusinkin että voisin sanoo. En muistanu enää mitä vois sanoa tällasessa tilanteessa, vaikka mietin tätä joskus valmiiks.
"Emmä haluu sanoo ku sit mä hajoon"
"No sano silti"
Mä olin pidätelly itkua jo hetken. En tiiä mistä se tuli.
Pinnistelin siinä pitääkseni itteni koossa.
"No mennäänkö? Voit kertoo sit autossa"
Kävi mieles et oisin sulkenu radion ja menny heti pistää kengät jalkaa, mitä en yleensä tee nopsaan. "No joo", sanoin.
Menin laittaa kenkiä. Pääsin siihen asti et istuin kenkähyllyn eteen lattialle ja koskin kenkiä. Sit hajosin.
En tiiä miks, mut se vaan tapahtu. Rupesin itkee, en estäny sitä enää. Kyyneleitä vaan tippu. Niistin. Sit nenäliina putos J:n kenkien viereen niin en viittiny niistää siihen enää.
Se on jotenkin... jännä. Kamala ja ihana, se pieni hiljasuus mikä seuraa hajoomista. Siis se kun rupee vaan itkee, se hetki kun on erityisen hiljasta, ennen kun kukaan reagoi mitenkään. Se on jotenkin erityinen. En kyllä tiedä oliks J yhtään mukana siinä mun hiljasuudessa, vai tekiks se jotain kun en kattonu.
J tuli kans eteiseen, kattoa mua vähän silleen et mikä nyt. Emmä kattonu sen kasvoja niinkun en ikinä kun hajoilen, vaan sen asennosta tajusin.
"Emmä ees tiedä mikä mulla on", mä itkin.
"Ku mul on vaa ideoita, mut ei mitää erityistä. Ehkä se on se palaveri." Mul on ens viikolla palaveri tästä tuesta.
J sano et kyllä mä varmaan tiiän et se loppuu sit syksyllä kun lähen (opiskelemaan jonnekin kauas). Tais kans kysyy mikä siinä palaverissa, ja sanoin et pelkään et tuki loppuu jo toukokuun lopuks. J sano että eiköhän sitä jatketa vielä syksyyn.
Mun olo helpotti vähän, ja mun teki mieli halaa J:n jalkoja kun se seiso siinä vieressä. Mä sain kengät jalkaan mut itku aaltoili silti vähän.
Hetki piti kerää rohkeutta kunnes uskalsin. Se tuntu yllättävän vähän vaikeelta ja tyhmältä, vaik aiemmin oisin tuntenu itteni tosi hölmöks. Siirryin vähän lähemmäs ja kiedoin kädet J:n säärien ympäri. Nojasin siihen.
"Mua pelottaa"
J sano jotain siitä tuen jatkumisesta ja silitti mun päätä.
Mut emmä sitä pelänny. Sanoin et mua pelottaa kun muutan jonnekin kauas (oon hakenu opiskelemaan ihan eri puolelle Suomea). J vakuutti et mä pärjään ja sopeudun ja saan uusia kavereita ja että kannattaa lähteä nyt ennen kun on perhettä. Mä uskoin kaiken mitä J mulle sanoo, kun se silitti mun päätä. Tosin uskonhan mä muutenkin. Se jotenkin osaa sanoo
Jotenkin lapsellista. Mut en tiiä onks se paha. J kestää. Mul tulee ilmeisesti edelleen välillä tällanen tarve olla pieni, kun sijotan itteni alemmas kun toisen ihmisen. Mut koketus ei tunnu samalta kun ennen.
Irrottauduin ennen kun mut irrotetaan ja keräsin itteni ja mentiin. (Kokosin itteni tosi nopsaa!) Autossa vielä sanoijn etten osaa sanoo jos J loukkaa, ja se kysy et mistä mut en halunnu kertoo sitä kun tuntuu tyhmältä kaivella asioita. Ja se sano taas ettei tarkota pahaa ja pyys anteeks.
Mä edistyn!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttien valvonta käytössä. Kerrothan, jos et halua kommenttiasia julkaistavaksi, muuten julkaisen kaikki syynistäni läpi päässeet ja vastailen fiiliksen mukaan.