Huutaminen

Mä oon ollu J:lle vihanen tässä jo jonkun aika. Viikon, reilu ehkä. En tiedä miks. Alun perin mua kai vitutti se et se tuntuu tietävän kaiken paremmin kun mä.

Mul oli ihan kauhee viime viikko. En ees muistanu et sellasii hirveit olotiloi voi olla. Mua vitutti ja kierin tääl lattial kirjaimellisesti ja mietin et sekoonko ja miks en.

Mä rupesin miettii veitsii. Tais olla sunnuntai. Mietin, millasta ois uhata veitsellä. Mietin ehkä eniten sitä hetkeä, kun mulla ois veitsi J:n kurkulla ja se kattoo mua silmiin. Se katsekontakti. Ilme. Se kiehto jotenkin.

Mä en tienny pitäiskö noit ajatuksist huolestuu vai ei. Päätin et ois hyvä jotai ilmottaa tästä, mut joku toinen asia sotki sen, ja laitoin J:lle viestii: Miks veitsellä uhkailut pyörii mun mielessä? Se kysy et mitä tarkotan niin vastasin et tuu tänne nii mä näytän. En mä tiedä miks laitoin noin. Mun piti ilmottaa et mä oon miettiny tällasii ja et J:nkin ois hyvä tietää. Mut kai mä halusin huolestuttaa, ehken kokenu itteeni tärkeeks. Tää tapahtu siis eilen.

J koitti soittaa  mulle, mut olin kokeessa sillon enkä huomannu. Mietin koko matkan koulust kotii et soittaisinko ja millä mielellä oon. Valitsenko yhteistyökykyisen, kapinallisen vai jonkun muun olotilan?

Kun kotona pohdin lattialla, miten pystysin painaa vihreetä luuria, J soitti mulle. Vastasin.

Tänään siis piti tulla mun toisen tukihenkilön (sil ei taida olla kirjainta, olkoon U), tulla tapaa mua. J kerto siin puhelimes et tajuunko kuin vakavasta asiasta on kyse ja ettei tunnu kivalt tollanen uhkailu. Mä olin epämääräsen mutiseva, ahdistuneen hiljanen. Mut tajusin siinä puhelun aikana, et mähän oon ihan hemmetin hyvin kartalla siitä mitä tapahtuu. Kun joskus oon ajatellu sitä etten tajuu yhtää, et oon ihan uuno. Mut kyl mä tiesin, mä tiesin jo et se oli uhkaus. Mä tiesin et J kestää sen. Mä tiesin et täst voi tulla seurauksii. Sitä en tullu ajatelleeks et J:stä voi tuntuu pahalta. Nyt ku miettii nii aika itsestäänselvää. Mut se tuntuu välil nii kestävält et on vaikee nähä et sekin on ihminen.

J kysy onko ok jos J ja U tulee molemmat. Mä naurahin et mul ei taida olla täs oikee päätäntävaltaa. J sano et eipä oikee, ne haluu varmistuu et on turvallista tulla käymää.

Mietin sen jälkee melkee koko illan et mitä tulee tapahtuu. Mua jännitti ku ne tulee molemmat. Et nytkö on Keissi ja nytkö mä oon Vaarallinen. Näin sit yhtä kaveria etten pohtis liikaa mitä tuun sanomaan.

Pohdin kuitenkin.

Haaveilin siit et huutaisin. Kummalleki. Antasin kummanki kuulla kunniansa. Kaivaisin esiin kaiken mikä vaivaa. Heittäisin kaiken kuuntelematta, antamatta suunvuoroa. Tilittäisin mun pohjimmatkin fiilikset, ja mietin kuinka ois ihanaa tilittää jotain mitä ne ei tiedä, huutaa pihalle jotkut lapsuudentraumat mitä ne ei oo koskaan multa kuullu, mitä oisin koko aika kantanu sisälläni. Lopulta kaiken kiljumisen jälkee lysähtää itkemään sydäntäsärkevästi. Saada aikaa huudon jälkeinen hiljasuus, kun ne kumpikaan ei ihan tiedä mitä sano, kun ne on vähän häkeltyny siitä mitä just tapahtu, ja kuinka oon kantanu painolastia mukanani ilman et ne on koskaan saanu siitä kuulla.

Huusin ittekseni, tiesin et pelkään sitä jos joku on paikalla. Pelkään huutamista itteksenikin. Naapurit kuulee. Mutta. Pari muttaa. Ensinnäkin huomasin et en osaa vaan tilittää asioita jatkuvalla syötöllä, koska en keksi sitä mukaa mikä kaikki vaivaa. Toisekseen mul ei oo mitää lapsuudentraumoja mitä haluisin huutaa pihalle, ei mitää traumaattista mitä muistaisin tai en ois jo kertonu.

Tänää J ja U tuli käymää. Mua jännitti nii kauheesti et vatsassa tuntu, koko päivän oli ollu vähän vaikee hengittää. Sillai et tekis mieli huokasta mut ei pääse iha loppuun saakka siinä.

Mä käperryin sängylle peiton alle. Pelkäsin.

Puhuttiin vähän. Mä vastailin vähän. Se oli sellasta olotilaa, jossa en kato silmiin ja jossa vastaaminen ei oo niin tärkeetä kun yleensä muuten. Mä halusin kertoo kun J kyseli et missä mennää, siitä mun kiehtovasti katsekontaktiajatuksesta. Mut sit se tökkäs. Must tuntu et sit U ja J ois pitäny mua vaarallisena, melkein jonain sarjamurhaajana. Et se ajatus jo tekee musta pelottavan, jotenkin kylmän.

En saanu sitä sanottua ja lannistuin. Asetuin makuulleni ja käänsin pään poispäin. Hiljasuus tuli, ja pystyin kuvittelee et oon yksin. Mua vitutti se et en saanu sanottua, ja ilmasin sen. Syytin itteeni siinä, kai ennen ku muut ehtii, tai etten olis niille vihanen, sillä se ois vaarallista.

J ja U jatko juttelua. Hiljasuuksia tuli monta, ja ne oli samantapasia ku terapiassa joskus. Erona se et pystyin puhkasee sen vaivattomasti.

Puhuttiin ja valitin sitä et en uskalla huutaa. Vaik halusin. Ja sama siel yksikös, en uskaltanu olla vihanen ku olin varma et lennän saman tien pihalle. J sano et kyllähän mä ilmasin kiukkua. Nii millon muka, naurahdin. Montaki kertaa. Niin no kerran.
J muistutti "purkkiepisodeista" ja muista. Muistin sen kun heitin J:tä rautalankapallolla.
"Nii ja mä pelkäsin et sä löisit sua"
"No löinkö?"
"Et."
"Enkä mä lyö sua"
"Mikset?"
"Miks mä löisin?"
"Ehkä mua kuuluu lyödä"

Sain myös myöhemmin kerrottua siitä uhkaamisajatuksesta.

En muista kyl puoliakaan enää mitä puhuttiin.

Nousin ylös ja menin keittiön puolelle (ei kauheen pitkä matka mun pikkukämpässä :D). Mä mietin et luuleeks J ja U nyt et kaivan sen veitsen esiin, ja halusin testaa sitä ajatusta. Siis et kääntyyks ne tai jotai. Mun suu oli ihan kuiva ollu koko ajan ja halusin vettä.

Ne sano et ne vois lähtee pian. Kyl ne katto mua molemmat, mut ei mitää erityisii jännitteitä ollu. Ei ees mun päässä, sillä mä unohin nää ajatukset kohta jo.

Mua vitutti ku en uskaltanu huutaa vaik teki mieli. Ja täs kohtaa - kuten nii monta kertaa aiemminki - tajusin et aika on loppumas ja mun mahdollisuus menemässä. Siks ohi jo menneen vitutuksen aalto pyyhkäs yli.

Ne puhu jotain, mä katoin ikkunasta ulos enkä reagoinu, vaikka oisin kai voinuki. En tienny et kuinka, mitä oisin sanonu. Mun teki mieli haistattaa paskat, vaik koko tähän tunnevuoristorataan niil ei oikeestaan ollu osaa eikä arpaa. En uskaltanu.

J kysy et haluunko nyt halin. Mul viivähti se ajatus jo, et J on tossa vähän niinku se vois halaa, mut se meni ohi. Sit se kysy. Mun teki mieli sanoo et en, mut siin oli se riski et sit se ei halaiskaan.

En vastannu nii J - niin tyypillistä J:tä - halas odottamatta vastausta sen pidempään. J:n käsivarsein lomasta sanoin, et haista paska.
"En haista."

Kaks jännää huomiota halista. Tai ehkä kolme. 1) Hali ei tuntu nii paljon, niinku se sillon joskus on ollu jotai nii jumalallista. Nyt se ei tuntunu kauheesti miltään, ehk se hukku suuttumuksen ja pelon alle. 2) Haista paska oli vähän pelottava sanoo, mut mitää vaarallista ei tapahtunu = tapahtu ehkä muutos. 3) Musta ei tuntunu oudolta et U oli paikalla vaik J halas, vaik oon jänskänny sitä kauheesti et mitä jos joku näkee.

Ai nii muute, mä kun makasin sängyl mahallani, puhuttii siit et haluisin olla kauhee. Rikkoo paikkoi. Totesin sit keskustelun karattua jonneki muualle, et mä toivoisin et joku pitäis kii. (Tää oli outoo, ku sanoin sen ääneen eikä mua haitannu yhtää vaik kaks ihmistä kuuli, vaik aiemmin en ois ikimaailmas uskaltanu sanoo. Nyt se oli aika arkista.)
"Niin, läheisyyden toivominen on tosi normaalia."
"Etenkin yksin asuville, ja sinkuille."
Kivahdin siinä jotai et siihe tarvis apuu teilt mut ei saa. Oon miettiny et ois kiva jutella läheisyydestä jomman kumman kaa.
J "Me ei siinä oikein voida auttaa."
U "Kyllähän me voidaan asiasta puhua."
J "Ja kyllä mä sua halaan aina joskus. Mut fakta on se et sä oot nii iso ettei sua voi ottaa sylii. Se on ehk parisuhteen etuja -"
Pahaltahan se tuntu. Mä haluan syliin! Ja jos pystyisin, oisin parisuhteessa mut siin on joku saatananmoinen ongelma ollu pitkää. Muute oisin kaivanu läheisyyden jo sieltä.
"...mä voin sua halaa, mut ei enempää. siinä menee raja."
Käänsin pään taas pois  päin. Teki mieli huutaa et painukaa sit vittuun mut oisin sillon paljastanu et tää on mun herkkä paikka. (Ihan ku ainakaa J ei sitä jo tietäis :D )

Sit ne lähti, teki mieli huutaa jotai mut en keksiny enkä kerenny enkä uskaltanu. Ovi kolahti kii. Mä puristuin kippuraan, niin kovasti mua vitutti. Sit viskasin vierestä pöydältä pari lääkepakettii lattiaan ja perään juomalasin jossa oli vielä vettä. Se kilis miljooniks sirpaleiks ympäri lattiaa. Ihana lasi josta olin haaveillu monta vuotta. Johan se oli ehkä kuukauden käytössä.

Huusin. Itkin. Käperryin lattialle. Mun teki mieli viiltää ranteet auki. Mul oli niin vahvat fiilikset. Laitoin J:lle viestin et en kestä olla. Pari minsaa myöhemmin laitoin viestii et tekis mieli repii nää saatanan ranteet auki. Kauhee olo, se et tuntee nii vahvasti ja tekee mieli satuttaa itteensä. En tiedä oliks se oikeesti lähellä, mä taisin tarvita katastrofia. En vaa kestäny sitä et kaikki on näin ok, kaikki onkin hyvin vaik oon puhunu veitsel uhkaamisesta, et mitää pahaa ei tapahtu. Mitään ei oo menny rikki. Niimpä piti rikkoo jotakin.

J soitti. Seuras epämääränen puhelu. Olin kiukkunen, mut pelkään ihan tuhottomasti sen ilmasuu. Nyt en yhtäkkii uskaltanukaa ku puhuu valittavalla äänellä. J ajo autoo, sano et on huono viestitellä siinä.

Mä valitin, korotin ääntäki välillä, mut en uskaltanu huutaa suoraa huutoo, nii kovaa ku lähtee.

Siinä meniki jotai 40 minsaa. Arvostan sitä, et J jakso viel tän puhelun, et se koitti auttaa musta huutamista esiin. Joku muu ei ois tajunnu.

J haukku mua yhessä mun kanssa. Se usutti mua huutamaan. Mä syytin sitä likaseks, kun se kyseli mikä meni pielee. Ku se oli saikulla, ja ennen sitä kaikki oli hyvin.

Silllon mä ehk tajusin miks oon vihanen: se todisti jotenki erityisen aukottomasti, et J on seksuaalinen. Ja toinen on se, minkä sanoinki, et ehk oon kateellinen siitä et en pysty olee J:n elämässä enempää mukana.